Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

#11: Iera - Luonnotonta?

Ulkopuolisten on aika hemmetin helppoa sanoa, miten pitkään kuuluisi surra jne. Perheenjäsenen kuolemasta ei pääse koskaan yli, se kulkee aina mukana. Itse olen menettänyt siskon vuosia sitten, mutta ei ulkopuoliset ymmärrä sitä miten vieläkin voi tuntua pahalta. Toki pitää muistaa se, että elämä jatkuu kaikesta kamaluudesta huolimatta, mutta kyllä rakkaan ihmisen menettäneille pitäisi antaa oikeus surra vielä vuosiakin sen jälkeen. Mutta ei läheisen kuoleman aiheuttamaa tuskaa voi ymmärtää jos sitä ei ole itse kokenut.

#49: Vieras - Re: Re: Onhan meillä jo

 Vieras sinun täytyy muistaa että jokaiselle kuolema näyttelee oman uskomuksen kautta nähtyä asiaa. Joillekin se on oma menetys, joillekin rakkaan ihmisen elämäntehtävän päättyminen ja kiitosjuhla tämän elämästä. Australia oli kieltämättä huono vertaus. Elävästä elämästäni voisin verrata sitä mitä on vanhempien tuska kun lapsi elää huumemaailmassa. Se on sitä kun lapsi kuolee, vaikka on elossa. Olen sanonut huumemaailmaa seuratessani, että mieluummin otan vastaan lapsen kuoleman onnettomuudessa ennen teini-ikää kuin sen että katoaisi huumemaailmaan kadottamaan itsensä. Ja kyllä olen luullut kolmesti menettäväni lapsen ja tiedän miltä tuska tuntuu kun kerrotaan että ei kannata odottaa että herää enää. Ei hyvältä tunnu, mutta elämä on kärsimystä. Aidosti lastaan rakastava todellakin tahtoo lapsensa voivan hyvin, eikä roikkuvan täällä vanhemman menetyksensä pelossa. Lapsen pitää saada vapaasti syntyä ja kuollakin. Tämä elämä ei niin paratiisi ole, jotta täällä kovin moni viihtyisi. Ne jotka eivät voi hyvin, poistuvat ja annan siihen jokaiselle luvan. Osa meistä, eli lapsena kuolleet, tulivat vain käymään ja opettamaan jotain vanhemmilleen.  Osa voi hyvin ja poistuu onnettomuudessa. Sekin varsin hienoa. Mikä onkaan parempaa kuin jättää läheisensä ilossa. Kuolema on tabu juuri siksi kun läheistensä menettäneet roikkuvat vuosia kiinni omassa menetyksessä, eivätkä näe että elämä on jatkuvaa syntymistä ja kuolemista. Eivät näe ihmisiä joita tuodaan kuolleen tilalle. Jokainen meistä varmasti tahtoo, että meidän poistuttua elämä jatkuu eikä kukaan kärsi siitä että lähdimme. Miksi silti kärsimme. Kuolema on luonnollisin tapahtuma ihmisen elämässä. Se on jokaiselle edessä.

Kuolema ON luonnollista ja kaikilla edessä. Mutta hei....  niin on surukin aivan luonnollista !!!  Myös silloin kun 100-vuotias hyvän elämän elänyt ikäihminenkin kuolee ja jättää muille kaipauksen. Silloinkin usein tunnetaan surua, vaikka kaikki on äärettömän luonnollista ja kaunista. Miksi ihmeessä juuri lapsensa menettäneiden pitäisi olla tuntematta surua?  

Tämän adressin alla ei ole enää kysymys vanhemman menetyksen pelosta. Vaan lasten kuolemasta. Lapset ovat jo vapaasti syntyneet ... ja kuolleet.  Suru ei tarkoita, että vanhempi tahtoisi lapselle kärsimystä.  Hyvin erikoinen vääristynyt ajatus sinulla vieras siitä. Moni pidempään lapsensa kärsimystä katselemaan joutunut on kokenut huojennusta siitä, että kuolema lopettaa kärsimyksen, jota mikään muu ei enää poista. Siitä huolimatta, vanhempi tuntee surua. On valmis ottamaan sen kärsimyksen (surun) itselleen kunhan lapsen ei tarvi enää kärsiä. 

En ymmärrä vertailuasi tässä kohtaa. Huumeongelmat on tragedia sinänsä.  Mutta vanhempien suru kuolleista lapsistaan ei ole huumeongelmaisilta pois, eikä suruttomuus heitä yhtään auttaisi. Jokainen elää elämäänsä ja kokee ja tuntee itsessään. Näen huumeongelmat kuten minkä tahansa muun sairauden. Sitä voidaan hoitaa, siitä voi toipua tai sitten siihen kuolee. Niin kauan kuin elää sairautensa kanssa, on toivoa.  Kärsimystähän se on kuten mikä tahansa sairaus tai koko elämä. Mutta mikä siinä sitten niin kamalaa sinusta olikaan, kun elämähän on kärsimystä suruineen. Kärsimys kuuluu elämään LUONNOLLISENA.

Vieraan mukaan kuolleet lapset on onnellisia ja heidän vanhempienkin pitäisi olla. Jos kuolema on sinusta vain hyvä asia ja pelastaa meidät elämältä ja kärsimykseltä, pitäisi kai meidän toivottaa toisillemme joka päivä nopeaa kuolemaa eikä hyvää päivää. Pitkää ikää toivottaessammehan me toivomme toiselle vain pitkää kärsimystä ja syntymäpäivinä pitäisi enemminkin pahoitella jokaisesta kärsimyksen lisävuodesta.  Ilmeisesti se itsemurhakin mielestäsi olisi sitten oikea vaihtoehto lopettaa kärsimys eli elämä?

#53: siiri - Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa

 #53 viestini siis tarkoitettu vastineeksi viestiin #52 vieraalle

#53: siiri - Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa

 Onko kärsimys luonnollista vai mielen luomaa? Se on asia jossa lääketiede on vasta aluillaan, tutkiessaan vanhemman mielen vaikutusta lapseen. Vaihtoehtoiset hoitomuodot, esim Kiinalainen lääketiede, homeopatia sen jo tiedostaa, että kodin ja ympäröivän maailman stressit sairastuttavat lasta. Kyllä minä ymmärrän näitä kaikkia kommentteja, koska vielä 5 vuotta sitten olisin sanonut aivan samaa. Nyt sanon eriä, mutta ei se sulje pois muiden näkemyksiä.

Kukaan ei kiellä vanhemman surua, kuin vanhempi itse. Isäni kuoli juuri ja korttipakkani hänen kanssaan oli puhdas ja vaikka kuolema oli yllätyksellinen, en ole juurikaan surrut isäni kuolemaa, itkenyt kyllä silmäni päästä jos ja missä. Kerran tuli ikävän tunne, muutoin kiitollisuus kun hänellä on nyt hyvä olla. Suru on ihmismielen, uskonnon ja yhteiskunnan luoma tapahtuma ja jokaisen mieli tekee siitä juuri sellaisen millainen maailmankatsomus on tai mitä itkemättömiä suruja on taustalla. Kuoleman hienoin puoli on se, että ihminen vihdoin saa luvan itkeä ja surra. Huolestuttavaa on se miten paljon itkuja jätämme itkemättä ihan niissä pienissäkin elämän tilanteissa tahtoessamme olla niin vahvoja.

Kuolemassa ihminen vapautuu kaikesta maallisesta. Minulla meedioystäviä, jotka pystyvät olemaan yhteydessä isääni, itsekin yhteyden isääni olen saanut nyt monesti hänen kuollessaan. Kuolleet ovat edelleen sidoksissa rakkaimpiinsa ja kulkevat heidän mukanaan niin pitkään, surren heidän kanssaan, kun heistä pidetään kiinni. Ja mikä siinä. Oma neuvoni lastensa menettäneille on aidosti sukeltaa tunteisiinsa ja nostaa pintaan todellinen syy pahaan oloon. Myöskin se, että ei ota ylimielistä asennoitumista muita kohtaan -ethän sinä tiedä mitään kun et ole menettänyt lastasi- ajatuksella. Se karkoittaa tärkeät ihmiset läheltä, jotka aidosti tahtoisivat yhtyä suruun ja ehkä surra toisen kanssa omia surujaan, ihan yhtä tärkeitä sellaisia. Lapsen kuolema pysäyttää kaikki. Antaako lapsensa menettänyt tilaa läheisilleen yhtyä suruun? Antaako heille mahdollisuuden puhua omista peloistaan, jotka herää kun lähellä lapsi kuolee? Yhdessä itketty suru on tervehdyttävintä varmasti ja tämä liputus antaisi ihmisille aidosti syyn puhdistaa pelkojaan, ei vain surra niitä jotka ovat jo autuaimmilla vesillä meitä odottamassa.

#53: siiri - Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa

 Siirille vielä jotain: Kyllä jokaisen tulisi saada olla onnellinen. Ei suru sulje pois onnellisuutta, tai onnellisuus surua. Kaikkia tunteita tarvitaan joka elämän saralla. MOni ei vaan lapsena saanut tuntea kuin iloa, kun kiellettiin itkemästä tai olemasta vihaisia. Aikuisena niitä sitten paikkallaan. Pitkää ikää, miksi pitäisi sitä toivottaa? Miksi emme vain ole tässä hetkessä onnellisia että ihminen on olemassa? Pitkä ikä on melkoinen toivomus. Voisi tarkoittaa vaikka sitä että toinen makaa 20 vuotta laitoksessa. Ehkä enemmänkin toivoisin terveyttä, sisäistä rauhaa ja hyvää oloa elämän jokaiselle päivälle. Mahdollisuutta olla aidosti se kuka on. Itsemurha on ihmisen oma oikeus. Emme voi mitata toisen kärsimystä ja jos joku tahtoo niin tehdä, niin voimmeko estää. Myös eutanasia lapsille on asia josta enemmän taistelisin kuin siitä että pidetään sairaita väkisin hengissä, kun nähdää että kärsivät päivästä toiseen, eivätkä voi hyvin. Lääketieteen kehittyminen on monessa voitto ihmiskunnalle, mutta paljossa, paljossa tappio. Väkisin ylläpidetään ihmisten henkiä, ja luodaan samalla sivuoireita, jotka vain pahentavat elämän laatua. Olen itse sitä tehnyt lapseni kanssa, enkä enää tee. Jos lapseni oireet palautuvat, vaikka mieleni puhdistin ja sain rauhan hänen elämäänsä, vain kuolleen ruumiini yli hän joutuisi samaan sairaala- ja piikinpistorumbaan mihin hänet alistimme vain koska epätoivoisesti tahdoimme pitää toisen luonamme.

#56: Vieras - Re: Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa

Sinä itse olet pitänyt lastasi täällä väkisin hengissä itsesi takia ja oletat että kaikki muut toimivat siten. Moni täällä on ehkä osannut irrottaa kun aika on. Kadutko siis sitä että lapsesi sairaudesta taisteltiin ja hän jäi henkiin? Mieluummin kuollut?

#44: Sari - Re: Onhan meillä jo

Ajatella, että voimme menettää lapsemme Australiaan... Sekö menetys? Kun lapsen saa  kasvatettua aikuiseksi, lähtee pesästä, pärjää omillaan, ottaa oman suunnan, sehän on juuri vanhemman tavoite. Ei voi olla kuin onnellinen siitä, että lapsen siivet kantaa maailmalla. Että lapsi elää ja toteuttaa itseään, tekee omat valintansa, saa hankkia omia kokemuksia, tehdä omat virheensä, voittaa omat vastoinkäymisensä ja kasvaa ihmisenä. 

Hieman harvemmin tosiaan vanhempi kuolee lapsen kuoltua kuin aviopuolison kuoltua. Kun yksinkertaisesti  aviopuolisot usein kuollessaan ovat jo iäkkäitä, on sairauksia ja kuolema muutenkin lähellä. Mutta vanhempiakin kuolee... ja ellei aina mullan alle, niin henkisesti. Suru lamaa, arjessa pakkotoimii, mutta taivaskaipuu on kova ja elämänhalu kadoksissa. Eri taustoilla surevat vanhemmat löytävät eri tahtia ja tyyliä takaisin voimansa ja ilonsa. Toiset ei koskaan.

Avioliitossa on  itsestäänselvyys, että jompikumpi joutuu toisensa hautaan laittamaan.  Mieheni hautasin 7v sitten ja surun paikka sekin oli, tänä päivänä kuitenkin vierelläni on uusi mies ja sikäli elämä hymyilee. Kaksi lasta on onnellisesti mailmalla. Mutta olen myös lapseni haudannut 16v sitten. Se on jättänyt sieluun suuren surun jonka kanssa olen vuosia tarponut masennuksen kanssa.  Lasta ei korvaa kukaan eikä mikään. Liputuspäivä olisi erittäin mieleen. Ja aivan paikallaan. Kiitos.

#55: Vieras - Re: Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa  Oma neuvoni lastensa menettäneille on aidosti sukeltaa tunteisiinsa ja nostaa pintaan todellinen syy pahaan oloon. Myöskin se, että ei ota ylimielistä asennoitumista muita kohtaan -ethän sinä tiedä mitään kun et ole menettänyt lastasi- ajatuksella. Se karkoittaa tärkeät ihmiset läheltä, jotka aidosti tahtoisivat yhtyä suruun ja ehkä surra toisen kanssa omia surujaan, ihan yhtä tärkeitä sellaisia.

Ehkei ylimielisyyttä, ehkä tosiasia. Toimivia neuvoja on tullut lähinnä niiltä jotka ovat itse lapsen menettäneet. Hiukan sama asia kuin vanha piika neuvoo miten lapset tulee kasvattaa -  käytäntö hiukan mutkistaa asioita. Sinunkin neuvosi voisivat muuttua oman kokemuksen kautta, jota en sinulle tokikaan soisi.

Surevalle taitaa olla turha asettaa mitään vaateita tai toiveita. Ainakin lapsen menetyksen suru, muusta kun en osaa kertoa, on niin sietämätöntä, ettei siinä kykene ajattelemaan ja huomioimaan muuta. Epätoivoisesti yrittää alkuunsa jaksaa hetkestä toiseen. Sureva voi vaikuttaa äärettömän itsekkäältä, ja on oikeutettu siihen. Suru vie kaiken huomion muusta pois.  Elossa olevien lastenkin merkitys voi kadota joksikin aikaa. Se on hirveää. Ei äiti tai isä jaksa lähteä surussaan sillä liikkeelle, että alkaisi miettiä mikä olisi perheen ulkopuolisille muille ihmisille mukavaa.... Ei surevalla vanhemmalla ole voimia huolehtia muiden tarpeista tai murheista, oman jälkikasvun hoivaaminen ja heidän surun huomioiminenkin on usein liian paljon.  

Voihan sen niinkin ajatella, että sureva karkottaa ihmiset läheltään ellei surussaan huomioi heidän tarpeitaan. Mutta näen sen enemmän niin, että tosiystävät ja läheiset on ja pysyy ja ymmärtävät syvän poikkeuksellisen ahdingon ja ovat tukena ilman mitään odotuksia. Surusta ei tuoreeltaan aina pysty edes puhumaan, sen aika saattaa tulla vasta paljon myöhemmin. Olemme niin erilaisia. Totuus on, että surussakin tosiystävät pysyvät vierellä kaikesta huolimatta ja ne muut jotka eivät jaksa ymmärtää haihtuvat maailman tuuliin ja niiden perään ei kannata edes haikailla. Hädässä ystävää auttaa pyyteettä. Sellaisia ystäviä minulla on onnekseni ollut paljon.

Ja onpa sellaisiakin 'kavereita', jotka olen itse surussani karkottanut varmasti kauas. Tarkoituksella. Ne, jotka ovat asiattomuuksilla tai tahdittomuudella aiheuttaneet minulle lisää mielipahaa surun keskellä ja vieneet voimiani. Opin onneksi , että surevankaan ei tarvitse ymmärtää toisten ymmärtämättömyyttä.

#59: Henna -

 Henna tarkoitin kommentillani (antaessani ohjetta lapsensa menettäneelle toisten kohtaamisesta) lähinnä sitä kun täällä painotetaan paljon sitä kun ei anneta aikaa surulle, ja lapsen kuolemaa pidetään tabuna ja ihmiset vaikenee. Se että lapseni sairastui vakavasti ja meinasi kuolla moneen otteeseen oli yhtälailla vaikea tilanne lähipiirille. Mutta en minä heille puhunut yksinomaan omasta kriisistäni, vaan todellakin myös kävin vastavuoroisesti läpi ystävien kriisejä ja opimme toinen toisiltamme. Niin moni asia pistää ihmiselon poissa tolaltaan. Ei vain lapsen kuolema. Uskon kyllä että on kovin kohtaaminen ihmiselossa, varmasti, mutta edelleen sitä painotan että liputus ei voi olla vanhempien hätähuuto oikeudelleen surra, vaan ihan jotain muuta.

Yleensäkään minusta ei voi syyttää ulkopuolista maailmaa siitä jos ei ole lupa surra. Jokainen itse päättää jääkö esim töistä pois, kuten itse tein kun läheiseni kuoltua (tai hylkäsin työtarjouksen ja en harkitse vielä pitkään aikaan työtä), ja todellakin päätin antaa surulle ja kuoleman kohtaamiselle ja toipumiselle kaiken mahdollisen aikani. Mutta monelle raha, lainojen maksu, työhön palaaminen on tärkeää ja suru pitkittyy. Suru tulisi kohdata kun se tulee ja todellakin sukeltaa siihen intensiivisesti. Meidän yhteiskunassa voi olla pois työelämästä vaikka vuosia, jos tarve vaatii. Mutta se on selkeää, että jos ihminen kiirehtii takaisin työhön ja upottaa asian työhön ja muihin asioihin, surutyö pitkittyy. Jopa vuosikymmeniksi. No kukin kulkee tavallaan ja jokainen arvottaa asiat tavallaan. Itse näen että ihminen itsessään on tärkein ja kriisi pitää ottaa tosissaan ja elämänpeili käteen sen kohdatessa, eikä sitä tule laittaa maton alle kytemään.

#57: Tuure -

 Onneksi tiedän että ei kaikki toimi kuten itse toimin Tuure. Olin todella kovasti kiinni lapsessani ja taisteluni hänen hengissä pitämisestä oli todella intensiivinen. Kun sain kuulla ettei hän voi selvitä, tuntui kuin osa minusta viedään pois enkä voisi ikinä selvitä ilman tuota osaa. Se pisti minut todella pysähtymään: Kenen varaan olen rakentanut elämäni? Parisuhde ei voinut hyvin ja olin alkanut rakastaa poikaani yli isänsä. Todellakin näin sen kaiken hyvyyden ja puhtauden pojassa, mitä isässä en nähnyt.

Ihan varmasti olen suunnattoman onnellinen että poika jäi henkiin. Jo pelkästään ympäröivän maailmamme, mutta etenkin hänen vuokseen, koska niin suuri elämäntahto ja into häneen on palautunut. Mutta se mitä kadun on kaikki kärsimys jota hänen kehoon aiheutettiin noiden vuosien aikana. Niitä ei muistoina koskaan saa pois. Enkä silmistäni lapsen epätoivoista katsetta: "Äiti miksi annat noiden satuttaa minua." Ja voin kaiken tuon jälkeen sanoa, vaikka lapsi tervehtyi ja oireet hävisi, tuli itselleni mieletön uupumus joka lopulta söi yhteyden lapseeni. Nähtävästi suojelin itseäni siltä syyllisyydeltä mitä kannoin häntä väkisin hengissä pitäessäni. Jopa tunnin välein verensokereita yöllä mitatessa ja verinäytteisiin juoksuttaessa, kun pelkäsin uusia tajunnan menetyksiä. Toki vähitellen rauhoituin ja lopulta aloitin intensiivisen itsetutkimusmatkan. Sen kautta ymmärsin miksi lapseni sairastui. Mutta kullakin oma polkunsa. Silti uskon että suurin tuska lapsen menetyksessä on todellakin se, että vanhempi kasvaa lapseensa kiinni ihan toisin kuin vaikka oppilaisiinsa tai naapurin lapsiin, eikä se ole terveellistä millään tavalla.

#60: Vieras - Re:

Miten hienoa että jaksoit lapsen sairauden ohessa käydä läheistesi kriisejä. Ehkä se juuri osoittaa, että lapsen sairaus ei ole vielä rinnastettavissa lapsen kuolemaan. Sen allekirjoitan itsekin, kun olen elänyt läpi molemmat. Lapsen sairastaessa jaksoi toisin. Lapsen kuolema sai takin totaalityhjäksi, enkä jaksa kunnolla tätä omaa upottavaa suruanikaan.  

Tarjoat sinun tapaasi kaikille ainoaksi oikeaksi. Kannattaa avartaa tässäkin suhteessa ajatteluaan. Työn teko voi olla joillekin myös terapeuttista. Aikansa. Suru hakee oman syklinsä ja toteuttaa tarpeensa. Itse olin ensin 2 kk sairaslomalla. Sitten kokeilin töitä jonkun aikaa, jäin puoleksi vuodeksi sairaslomalle, työtä väliin ja taas sairaslomaa. Surussa ei ollut missään hyvä olla. Kotona suruun tukehtui, töissä sai siihen hieman etäisyyttä mutta sielläkään ei aina jaksanut. Hyvin ailahtelevaista. Ruumiillinen työ voi tuoda fyysistä vastapainoa surun henkisesti raskaaseen tilaan. Kuten liikuntakin. Miehet enemmän surevat toiminnallisesti, mutta myös osa naisista. Suruhan työstyy kyllä myös alitajuisesti taka-alalla vaikka teet ja touhuat. Paljon on kiinni siitä millaista työtä tekee ja onko työnteko edes mahdollista siinä tilassa ja salliiko se hitautta,  ja romahduksia tai tunteenpurkauksia.

Surun kokemus voi olla joillekin niin raskas, ettei kykene alkuunsa heittäytymään suremiseen kunnolla. Tämän vuoksi ihmisessa toimii defenssimekanismit, jotka suojelee mieltä liian suurelta järkytykseltä. Näille työ voi olla se tuki, elämä jatkuu edes jossain tasolla totutussa. On kieltämistä ja epäuskoa. Takertumista entiseen. Vasta kun mieli vahvistuu, defenssit vähenee ja suru alkaa mennä ymmärrykseen aste asteelta enemmän. Tärkeintä on kuunnella itseään ja  tehdä asiat  kuten itse kokee tarpeelliseksi tai oikeaksi. Eikä kuunnella kenenkään ohjeita mitä tulee tehdä missäkin kohtaa. Surusta selviytymiskeinoja on monia ja myös aikatauluja.

Ja on niitäkin jotka ei ymmärrä hakea sairaslomaa, tai eivät usko sitä tarvitsevansa tai saavansa.  Ei sairaslomaa kukaan tyrkytä ja sitä voi saada hyvin nihkeästi. Yhdeltäkin lapsensa menettäneeltä ymmärtämätön lääkäri meinasi kieltää sairasloman kun äiti ei heti ottanut mielialalääkitystä tuoreeseen suruunsa ja äiti oli ihan itse tilannut ajan lääkärille, pessyt jopa hiuksensa... Suru kun ei ole sairaus oli lääkärin ajatuksena. ...  Minusta tärkeää on saada sairaslomaa tarvittaessa, lapsen menetyshän traumatisoi, uuvuttaa ja sairastuttaa fyysisestikin. Mutta vieraankin kannattaa muistaa että kun toisella työ syö voimat ja häiritsee surutyötä, niin toinen saakin työstä pelastusrenkaan joksikin aikaa kun pystyy ottamaan surua pala palalta ymmärrykseensä.

#19: Iera - mira

 dorka?!

VAADIN liputuspäivää , itsekin lapseni menettänyt ja siitä ei tunnu koskaan toipuvan, vaikka aikaa on kulunut jo monet vuodet.

#19: Iera - mira

Ierasta luonnollista on, että lapsia syntyy ja osa niistä kuolee ja osa kasvaa aikuisuuteen.

Mitä ihmeen tukea sitten Iera itse kaipaa lapsettomuuteensa, sillä eikö sekin ole aivan luonnollista, että kaikille ei lapsia synny tai siunaannu.

Itse kyllä ymmärrän myös lapsettomuuden, tyhjän sylin surun, mutta tuolla Ieran logiikalla sitä ei oikeastaan olekaan, kunhan vaan todetaan, että aivan luonnollinen fakta että hedelmällisyys vaihtelee. Jollain vaan kato on parempi tuuri kuin toisella... Surra ei tartte, eikä ketään ymmärtää kun vedotaan luonnollisuuteen... Niinkö? 

Minä ainakin tahdon kyseisen päivän sillä minun pikkusiskoni kuoli vuonna 2003 aivokalvo tulehdukseen...

Allekirjoitin.

Oman poikani kuolemasta tuli kuluneeksi jo useampi vuosi, ja vaikka onkin eläviä lapsia saanut, ei menetetyn lapsen kuolemaa ja puuttumista korvaa tai poista mikään.

Kunpa läheisetkin ja muutkin ihmiset sen muistaisivat.

#43: Sari - Re: Luonnotonta?

"Rakkaudesta suurinta on kyky laskea irti, kun sen aika koittaa..." Näillä sanoin sairaalapastori siunasi enkelimme vuonna 2002. Hän on kaunis, rakas muisto aina mielessäni, hän on arpi sydämessäni. Hän on rakas, lähellä, ei unohdettu. Joskus kipu ja kaipuu iskee, iskee lujaa ja se satuttaa. Yhä edelleen, 8 vuotta myöhemminkin käyn välillä polvillan. En sure, en itke, mutta kaipaan, rakastan ja kaipaan. Akuutissa vaiheessa suru oli lamaannuttavaa, repivää ja raastavaa. Ei sitä surua tajua kukaan muu, ei sitä tunne kukaan muu, ei sen mittaa ja määrää voi muut ymmärtää. Se repi ja raastoi, pilkkoi ja satutti aina uudestaan ja uudestaan. Kesti melkein 5 vuotta, että opin elämään suruni kanssa, ensimmäisen elävän lapsemme syntymään asti. Tuolloin uskalsin esikoisesta laskea irti ja huomasin, ettei hän kadonnut, unohtunut, hävinnyt mihinkään. Hän kulkee pikkusisaruksensa rinnalla, suojelusenkelinä.

Eniten kaipaan niitä hetkiä esikoisemme kanssa, yhteisiä asioita, jotka jäivät kokematta, jäivät tekemättä. Elämä oli niin lyhyt, ettei siihen mahtunut ensiaskelia, ei hänen suusta kuulua ensi-itkuakaan, elämän ääntä. Hän aloitti minussa prosessin, muutti minua ihmisenä, teki minusta aikuisen, laittoi näkemään elämän eri silmin. Pitkän, hitaan, kipeän prosessin. En ole enää kateellinen, en ole katkera, en suruuni hautautunut tai siitä alttaria itselleni tehnyt. Olen sydämessäni viiden lapsen äiti, monen silmissä vain kolmen lapsen äiti.

Sydämessäni tiedän, että se rakkaus ei katoa koskaan ja vuodessa on kaksi päivää, jotka aina muistan - lasteni enkeliksi syntymisten päivät. Kaksi päivää vuodessa, kun tämä äiti katsoo johonkin kauas, syvälle sydämeensä, vaipuu muistoihin, ajatuksiin siitä mitä joskus oli. Sitten suukotan ja halaan eläväisiäni; he ovat yhtä rakkaita ja tärkeitä kuin mitä meidän kaksi ensimmäistäkin. Syksyllä on pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä. Tuolloin muistamme enkeleitämme, viemme kynttilät haudalle. Viemme myös syntymäpäivinä ja jouluna heille kukan tai kynttilän. Eiväthän he siellä haudassa ole, he ovat meidän sydämessämme, sieluissamme, muistoissamme, ajatuksissamme.

Ehkä minun on ollut helppo "päästä yli surussa", koska lastemme kuoleman syynä oli ihan luonnollinen juttu. Siinä ei ollut mitään epänormaalia, luonnotonta, se ei tapahtunut auto-onnettomuudessa tai missään muussakaan onnettomuudessa. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä kaksi onnistunutta raskautta (joista nämä meidän kolme ihanaista eläväistä ovat syntyneet) ovat auttaneet, parantaneet minut. Enhän minä olisi tätä kohtaloa itselleni valinnut vaan mielelläni olisin tytärtäni ensi syksynä kouluun saatellut, reppu ja penaaliostoksilla käynyt niin monen muun asian ohella. Monta vuotta tuhlasin kysymällä; miksi juuri minä, miksi juuri me, miksi juuri meidän lapsi. Sitten oivalsin, että miksei juuri me, mikä meistä tekisi sen parempia, sen erinomaisempia, ettei meille voisi mitään pahaa käydä. Miksi meidän lapsen kohdalle ei voisi osua ennenaikainen kuolema? Miksi sen pitäisi olla "joku muu" - sen jonkun muun silmissähän juuri me olemme se "joku muu".

Itse en ole koskaan kysynyt miksi juuri meille. Mikäpä ettei myös meille. Mutta surussa tai lapsen menetyksessä olennainen asia ei olekaan se miksi, vaikka se monia kaihertaakin aikansa. Olennaista on se, että lapsen kuollessa jäljelle jää valtava ikävä ja kaipuu ja rakkaus ja ikuiset muistot. On luonnollista ikävöidä ja itkeä ja surra. On lupa ikävöidä ja muistella. <3

Eikö viattomien lasten päivä aja samaa asiaa?

#71: -

viattomien lasten päivä on KRISTINUSKOSSA juhlapäivä,jota vietetään niiden beetlehemiläisten lasten muistoksi,joita kuningas herodes surmautti matteuksen evankeliumin 2.luvun mukaan...

Omalle kohdalle en tätä menetystä ole kokenut enkä voi kun kuvitella miltä tuntuisi kun lapseni riistettäisiin kuolemaan minulta.

Niin paljon tulevisuuden toivoa kun niissä lapsissa on ja jokainen vanhempi haluaa nähdä rakkaimpansa kasvavan ja kehittyvän.

Allekirjoitin, onhan meillä kaatuneiden muistopäiväkin vaikka sodastakin on ikuisuus.

Kyllä niiitä pitää liputtaa ajatelkaa vittu itte jos olisitte kuollu lapsena eikä teitä liputettais

Ehdottomasti pienokaisille muistopäivä!!