#53: siiri - Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa

 Onko kärsimys luonnollista vai mielen luomaa? Se on asia jossa lääketiede on vasta aluillaan, tutkiessaan vanhemman mielen vaikutusta lapseen. Vaihtoehtoiset hoitomuodot, esim Kiinalainen lääketiede, homeopatia sen jo tiedostaa, että kodin ja ympäröivän maailman stressit sairastuttavat lasta. Kyllä minä ymmärrän näitä kaikkia kommentteja, koska vielä 5 vuotta sitten olisin sanonut aivan samaa. Nyt sanon eriä, mutta ei se sulje pois muiden näkemyksiä.

Kukaan ei kiellä vanhemman surua, kuin vanhempi itse. Isäni kuoli juuri ja korttipakkani hänen kanssaan oli puhdas ja vaikka kuolema oli yllätyksellinen, en ole juurikaan surrut isäni kuolemaa, itkenyt kyllä silmäni päästä jos ja missä. Kerran tuli ikävän tunne, muutoin kiitollisuus kun hänellä on nyt hyvä olla. Suru on ihmismielen, uskonnon ja yhteiskunnan luoma tapahtuma ja jokaisen mieli tekee siitä juuri sellaisen millainen maailmankatsomus on tai mitä itkemättömiä suruja on taustalla. Kuoleman hienoin puoli on se, että ihminen vihdoin saa luvan itkeä ja surra. Huolestuttavaa on se miten paljon itkuja jätämme itkemättä ihan niissä pienissäkin elämän tilanteissa tahtoessamme olla niin vahvoja.

Kuolemassa ihminen vapautuu kaikesta maallisesta. Minulla meedioystäviä, jotka pystyvät olemaan yhteydessä isääni, itsekin yhteyden isääni olen saanut nyt monesti hänen kuollessaan. Kuolleet ovat edelleen sidoksissa rakkaimpiinsa ja kulkevat heidän mukanaan niin pitkään, surren heidän kanssaan, kun heistä pidetään kiinni. Ja mikä siinä. Oma neuvoni lastensa menettäneille on aidosti sukeltaa tunteisiinsa ja nostaa pintaan todellinen syy pahaan oloon. Myöskin se, että ei ota ylimielistä asennoitumista muita kohtaan -ethän sinä tiedä mitään kun et ole menettänyt lastasi- ajatuksella. Se karkoittaa tärkeät ihmiset läheltä, jotka aidosti tahtoisivat yhtyä suruun ja ehkä surra toisen kanssa omia surujaan, ihan yhtä tärkeitä sellaisia. Lapsen kuolema pysäyttää kaikki. Antaako lapsensa menettänyt tilaa läheisilleen yhtyä suruun? Antaako heille mahdollisuuden puhua omista peloistaan, jotka herää kun lähellä lapsi kuolee? Yhdessä itketty suru on tervehdyttävintä varmasti ja tämä liputus antaisi ihmisille aidosti syyn puhdistaa pelkojaan, ei vain surra niitä jotka ovat jo autuaimmilla vesillä meitä odottamassa.

#55: Vieras - Re: Kärsimys ON luonnollista elämään kuuluvaa  Oma neuvoni lastensa menettäneille on aidosti sukeltaa tunteisiinsa ja nostaa pintaan todellinen syy pahaan oloon. Myöskin se, että ei ota ylimielistä asennoitumista muita kohtaan -ethän sinä tiedä mitään kun et ole menettänyt lastasi- ajatuksella. Se karkoittaa tärkeät ihmiset läheltä, jotka aidosti tahtoisivat yhtyä suruun ja ehkä surra toisen kanssa omia surujaan, ihan yhtä tärkeitä sellaisia.

Ehkei ylimielisyyttä, ehkä tosiasia. Toimivia neuvoja on tullut lähinnä niiltä jotka ovat itse lapsen menettäneet. Hiukan sama asia kuin vanha piika neuvoo miten lapset tulee kasvattaa -  käytäntö hiukan mutkistaa asioita. Sinunkin neuvosi voisivat muuttua oman kokemuksen kautta, jota en sinulle tokikaan soisi.

Surevalle taitaa olla turha asettaa mitään vaateita tai toiveita. Ainakin lapsen menetyksen suru, muusta kun en osaa kertoa, on niin sietämätöntä, ettei siinä kykene ajattelemaan ja huomioimaan muuta. Epätoivoisesti yrittää alkuunsa jaksaa hetkestä toiseen. Sureva voi vaikuttaa äärettömän itsekkäältä, ja on oikeutettu siihen. Suru vie kaiken huomion muusta pois.  Elossa olevien lastenkin merkitys voi kadota joksikin aikaa. Se on hirveää. Ei äiti tai isä jaksa lähteä surussaan sillä liikkeelle, että alkaisi miettiä mikä olisi perheen ulkopuolisille muille ihmisille mukavaa.... Ei surevalla vanhemmalla ole voimia huolehtia muiden tarpeista tai murheista, oman jälkikasvun hoivaaminen ja heidän surun huomioiminenkin on usein liian paljon.  

Voihan sen niinkin ajatella, että sureva karkottaa ihmiset läheltään ellei surussaan huomioi heidän tarpeitaan. Mutta näen sen enemmän niin, että tosiystävät ja läheiset on ja pysyy ja ymmärtävät syvän poikkeuksellisen ahdingon ja ovat tukena ilman mitään odotuksia. Surusta ei tuoreeltaan aina pysty edes puhumaan, sen aika saattaa tulla vasta paljon myöhemmin. Olemme niin erilaisia. Totuus on, että surussakin tosiystävät pysyvät vierellä kaikesta huolimatta ja ne muut jotka eivät jaksa ymmärtää haihtuvat maailman tuuliin ja niiden perään ei kannata edes haikailla. Hädässä ystävää auttaa pyyteettä. Sellaisia ystäviä minulla on onnekseni ollut paljon.

Ja onpa sellaisiakin 'kavereita', jotka olen itse surussani karkottanut varmasti kauas. Tarkoituksella. Ne, jotka ovat asiattomuuksilla tai tahdittomuudella aiheuttaneet minulle lisää mielipahaa surun keskellä ja vieneet voimiani. Opin onneksi , että surevankaan ei tarvitse ymmärtää toisten ymmärtämättömyyttä.