Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

#11: Iera - Luonnotonta?

onko sinusta luonnotonta jos lapsi, tai yleensä ihminen kuolee kolarissa tai vastaavassa? kuolemasta päsee toki yli, mutta ei ikinä puutttuvasta henkilöstä... kaikki lievenee ajan kanssa, mutta ikinä ei unohdu... muistat sen aina loppu elämäsi, jos et muista niin silloin on omassa mielenterveydessä vikaa... ilmeisesti et ole itse menettänyt omaa jälkeläistä, eli et ymmärrä tilannetta. onneksesi on näin. varmasti ajattelet samaa esim. äitienpäivästä tai isänpäivästä, ihan turha... kyllä meillä suretaan koko suvun ja koko kylän voimista että on joku menettänyt lapsen... se on luonnotonta, jos lapsi kuolee ennen vanhuuttaan...

En edes miettimyt allekirjoitanko tämän adressin vai en!! Koska asia oli minulle itsestään selvyys että allekirjoitan tämän..

Joku tuolla edellä jo sanoikin että jos/kun saamme tämän liputuspäivän niin se päivä on meidän vanhempien päivä lupa surra ja itkeä ja kuolleita lapsiamme... olivat lapset sitten syntyneet tai syntymättömiä... mutta kuitenkin..

Itselläni sen verran kokemusta että keskenmeno oli -08 ja "merkkipäivä" on raskas vieläkin....

#4: Anu - Allekirjoitin..

Samaa mieltä. Kaikki jotka syntyvät myös kuolevat, jotkut ennemmin ja jotkut myöhemmin, ja niinkuin meillä, joskus ennen syntymäänsä (täysiaikainen ja täysin terve - kohdunsisäinen kätkytkuolema).

koskettaa niin monia. kaikki eivät koskaan "toivu" lapsen menetyksestä vaan kantavat surua mukanaan koko elämänsä ajan... ja lapsi kulkee heidän mukanaan...

Sari, menin sanattomaksi hienosta kirjoituksestasi.

Olen tosi pahoillani, että olet joutunut kokemaan lapsettomuuden (itselläkin kokemusta)... Mutta viesteistäsi näkee myös, ettet ole lasta menettänyt, koska niin kärkevästi väität, ettei surra voi viittä vuotta.. Toimintakyky yms kyllä palautuu - kellä hitaammin kellä nopeammin - mutta ei se suru koskaan mihinkään häviä. Eikä se ole mielenterveysongelma. Ystäväsi tilanteesta en tiedä, mutta uskon että hän tarvitsisi apua jostain muualta, sinä et oman erilaisen mutta yhtä tärkeän surusi kanssa ole oikea ihminen tukemaan häntä, on kuin sokea taluttaisi toista. Vertaistuki on eri asia, silloin kaksi surevaa voivat olla toisilleen tukena ollessaan surun eri vaiheissa, mutta teidän kohdallanne tämä ei toimi.. En siis sano että hylkää ystäväsi - sinähän olet ollut hienosti tukena kun olet noin kauan muistanut (harvempi "ystävä" muistaa lapsensa menettänyttä noin kauaa!), mutta muista ettette kumpikaan auta toisianne tuollaisessa tilanteessa.. Tämä kaiken halusin sanoa vain ja ainoastaan vilpittömästi hyvää tarkoittaen.

Liputus olisi niin ihana asia - sitä varten hankkisin jo salon omaankin pihaan. Asian ydin on mielestäni juuri siinä, että "meikäläistenkin" surusta tulisi sallittu.. Kiitos tästä adressista!

Suru on sellainen asia, ettei kukaan voi mennä sanomaan aikarajoja tai tapoja miten sen kanssa pitää edetä tai mihin päätyä. Ei etenkään jos ei itse  ole vastaavaa kokenut. Samanlaisten menetysten tiimoiltakin ihmiset selviytyvät ei tavoin ja eri vauhtia... ja jotkut eivät selviä ollenkaan...  Kyse kun on kuitenkin siitä, että meillä kaikilla on erilaiset puitteet. Elämäntilanne, perhekoko, perhevaihe, parisuhde, oma fyysinen terveys, mielenterveys, muun perheen terveys, työllisyystilanne, tukiverkosto, tunne-elämä, tapa kommunikoida, kasvatus, kyky käsitellä tunteita, muut arjen ongelmat, elämä ennen menetystä jne. Itse todellakin tiedostan, että kuolema kuuluu yhtä luonnollisena elämään kuin syntymäkin. Mutta kuten joku jo edellä tarkensi, on luonnotonta haudata oma lapsensa, luonnollista toisinpäin. Jopa moni pappi on lohdukseni todennut sen seikan ääneen muutoin kovin sanattomina. Maailmassa on aina kuollut lapsia ja tulee kuolemaan. Se ei silti tee asiasta mitenkään jokapäiväistä perheelle johon lapsen kuolema on jättänyt valtaisan tyhjyyden ja kaipuun aukon.

Joillekin suru on sairasta, josta pitää pyrkiä nopeasti pois. Joku kutsui sitä mielenterveysongelmaksi jos suree vielä 5 vuoden päästä. Itselle on aivan sama miten joku suruani kutsuu. Ylipäätään minusta on kovin inhimillinen ajatus sekin, että lapseni kuolema aiheutti minussa mielenterveysongelman. Oli se niin kamalaa ja etenkin hänen pitkällinen rankka sairastelunsa ja kärsimyksensä joka on tatuoitunut sieluuni, kuten hänen terve ja onnellinenkin olemuksensa. Suru terminä tulkitaan kai eri tavoin. Itse käytän sanaa aika laajasti ja se sisältää kaipauksen lisäksi myös ilon ja rakkauden ja kauniitkin muistot. Suru on kuin rakkaus, joka on menettänyt kotinsa. Suru ei äitiä ja isää sinällään raunioita, vaan se on se lapsen menetys. Jälleenrakennus on hyvin hidasta ja kestää lopun elämää ja siltikin jäljelle jää väkisinkin raunioita joita ei saa ennalleen. Suru ei siis ole vihollinen tai se ei ole pahasta. Psykoterapeutti Matti Huttunenkin asetti sanansa Duodecim lehdessä seuraavasti: " Suru on kykyä, depressio lamaa". Itse olen huomannut sen, että kun saan surra oman tahtoni ja tahtini mukaan, voimaannun ja kun se minulta evätään, masennun. Lamautuminen on sairasta ja se suru itse asiassa on se henkinen tila joka hoitaa ihmistä menetyksensä kriisistä. Siinä ei ole kenelläkään neuvottavaa. Suru ei noudata koskaan käskyjä ja kehoituksia. Se elää elämäänsä. Suru on tunteita, ja johan tässä elämässä moni menettää niiden hallinnan paljon pienemmästäkin kuin lapsensa kuolemasta.

Hipitti on tyypillinen kansalainen, joka on ymmärtävinään ihmisten surua ja uskoo että parasta heille on se, että surusta ei puhuta eikä mikään siitä edes muistuta. Hipitti LUULEE liputuspäivän olevan arka asia ja päivän masentava. Miksi ihmeessä luulet, että me lapsemme menettäneet sitten laitamme alulle tällaisen asian?! Mehän tiedämme mikä meistä tuntuu hyvältä. Juttu menee niin, että kenenkään ei tarvi muistuttaa vanhempia lapsensa menetyksestä, muistaaksemme surumme ja lapsemme. Oman lapseni kuolemasta on 5 vuotta ja edelleen hän on mielessäni päivittäin monet monituiset kerrat, aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä. Elää toisinaan puheissakin ja perheen kanssa joko itkulla tai naurulla muistelemme. Mutta kovasti lämmittää aina sydäntä kun muutkin häntä muistelevat meille ääneen. Kaikki tämä pitää hänen muistonsa kirkkaana. Valitettavasti on myös Hipitin kaltaisia ihmisiä jotka tahtovat näistä asioista vaiettavan ja se valitettavasti lisää yleensä surevan ihmisen pahaa oloa. Minä en enää suostu vaikenemaan, minulla on oikeus tunteisiisi ja suruuni kaikkialla. Ja Hipitillä ja kaltaisillaan on oikeus olla allekirjottamatta. Sehän on vain allekirjoitus...

#11: Iera - Luonnotonta?

Entäpä jos kokeilisit auttaa ystävääsi ja kertoisit hänestä jollekkin psykologille tai jollekkin muulle? jos ei oikeasti jaksa eteenpäin niin kannattaisi varmaan jutella ammattilaisen kanssa ja jos tarve vaatii niin kokeilla lääkitystä.

#11: Iera - Luonnotonta?

Masennus on sellainen sairaus, että siihen voi sairastua ilman, että siihen on mitään varsinaista näkyvää selvää syytä. Heillekin annetaan oikeus siihen tilaan. Mutta sureville asetetaan jotenkin kai suuremmat odotukset. Ikäänkuin sureminen on suorittamista ja suoriutumista. Jos ihminen voi masentua ilman syytä, eikö ole aika päivänselvää, että ihminen voi masentua lapsensa menetettyään. On totta, että pitkittynyt suru voi olla merkki surun komplisoitumisesta, johon tarvitaan ammattilaisen apua.  Kuten saattaa olla ystäväsi tapauksessa. Suru lamaa aina alkuvaiheessa, mutta toimintakyky palaa vähitellen. Itsellä on tapana sanoa, ettei lapsen menetyksen surusta pääse koskaan yli. Mutta suru muuttaa onneksi muotoaan ja sen kanssa oppii elämään. Mutta se on mukana lopun elämää.

#15: Marjo Tamminen - Ehdotus ajankohdasta...

Itse alunperin ehdotin tuota kevättä,  tosin kevätpäiväntasausta. Oma lapseni kuoli kiirastorstaina, joten se aika sikälikin oli sydäntä lähellä ja kevät raskasta aikaa. Pääsiäiseen muistopäivän ankkuroiminen kyllä on hiukan hankalaa, sillä sen sijainti heittelee aika lailla kalenterissa. Tästä keskusteltiin tuolla toisaalla ja useampi ihminen koki tuon pimeän ajankohdan, syyspäiväntasauksen sopivammaksi. Mutta on hyvä, että tästäkin tulee keskusteluaja uusia ideoita voi vielä syntyä. Kiitos ajatuksestasi.

Kevät olisi paras ajan kohta , koska on kyse lapsesta joka liian aikaisin lähti ..Syksy puoli kun sopii vanhemmille . Lapsensa menettäneet tietävät itse mitä on menettää oma lapsi ! muut luulevat tietävänsä !  ja sama pätee lapsesta suremiseen ja luopumiseenkin ! Itse en luovu lapsestani ..kuka sanoi .että pitäisi muka luopua , minä en luovu ! minun lapseni kulkee mukanani , niin kauan kuin elän ja muistan ! Rakas lapseni ei kuole koskaan ! on helpompaa näin .. aika kultaa muistot . Uskon että Taivaassa tavataan vielä ! ja siellä riemuitaan ! vielä ilolla !

Voimia kaikille lapsensa menettäneille ! Lämmin rutistus Sureville !

#35: Vierailija.. - Re: Luonnotonta?

Hänelle täytyy antaa ..Toivoa ! Uskoa ja Rakkautta ! ja nimen omaa tässä järjestyksessä !

T. salli vavuli

Toivo vahvistaa ja Usko tekee kestäväksi ,Rakkautta yli rajojen ! mikään ei meitä erota .. . ei edes kuolema  .. Ikuisuus kysymys .. avaa Raamattu ja psalmit ...

#38: salli vavuli - Re: ehdotus ajankohdasta ..

 Erittäin hieno ja yksinkertainen peruste keväälle salli !

#1: Hipitti Random - EN ALLEKIRJOITTANUT

 Allekirjoitin. Hyviä pointteja kyllä. Itsekin näen, että ei ole syytä vetää lippua koko salkoon surun puolesta. Itse näkisin päivän enemmänkin ilona ja kiitoksena lyhyestäkin elämästä. Ja kuten tuossa vetoomuksessa sanottiin, muistutuksena muille että lapsen elämän jatkuminen ei ole itsestään selvyys.

#4: Anu - Allekirjoitin..

 Kyllä itsekin näen että ei kuoleminen koskaan ole luonnotonta. Se on osa elämäämme ja meillä kaikilla on omat oppimme ja kohtaamisemme. Luonnottomampaa on ihmiset jotka kuolee jo eläessään. Menettävät todellisen persoonansa rahan perässä juostessa, uraa luodessa, alkoholismiin, huumeisiin. Luonnotonta on niin moni asia elämän sisällä. Luonnollista on syntymä ja kuolema. Niitä emme voi kukaan ohittaa. Ja todellakaan en osaa sanoa yhtäkään luonnollista kuolemaa. Uskon että kaikki tässä maailmassa tavalla tai toisella kuolee ennen aikojaan. Jos ei stressiin, niin päihteisiin, vääriin ruokatottumuksiin, lääkkeisiin jne jne.

#11: Iera - Luonnotonta?

 Suru kestää kullakin aikansa. Uskon että ystäväsi ei vain ole oikealla tapaa päässyt käsittelemään surua. Sururyhmät tuntuvat tahtovan ylläpitää lastensa elämää, vaikka he ovat kuolleet. Irtipäästäminen omasta lapsesta (vaikkemme ketään omista) on varmasti haastavin tehtävä ihmisen elämässä. Kuoli lapsi tai pysyi hengissä. Monille vanhemmille lapsi on oman elämän jatke. Uskon että moni jolla suru jatkuu vuodesta toiseen, oikeasti sureekin jotain omasta lapsuudestaan. Itkee kerrankin luvalla jotain, jota ei uskaltanut koskaan itkeä niille joille itku kuuluisi. Vaikeita kysymyksiä ja jokainen oikeastaan vasta itse sisällään tietää vastauksen.

#20: hE - Onhan meillä jo

 Hyvä pointti. Miksi todellakin pitäisi olla erikseen lapsille tuo liputuspäivä? Miksei lapsensa menettäneet voi yhtyä muiden ihmisten suruun. Menetetty omainen ja läheinen on aina suuri asia. Harvemmin olen esim kuullut että vanhempi kuolee lapsen kuoltua. Mutta useasti kun pitkäaikainen kumppani kuolee, kuolee puolisokin hyvin pian. Lapsen tiedämme menettävämme joka tapauksessa, kun kasvaa aikuiseksi ja lentää pesästään. Emme voi olettaa että jää lähellemme, voi muuttaa vaikka Australiaan. Avioliitto on taas monelle elinikäinen sopimus, kunnes kuolema erottaa. Toisen kuollessa voi jäädä todella tyhjäksi elämä. Lapsensa menettäneille kuitenkin vielä, yleensä jää puoliso jopa muita lapsia. Jos meille tulisi liputuspäivä lastensa menettäneille, niin tarvittaisiinko kohta kaikille ihmisryhmittymille. Puolisonsa menettäneille, veljen menettäneille jne jne. No nämä on hyviä näkökohtia ja jos aiheuttaa kiukkua asian alullepanijoissa, niin silloin voi vain kysyä: Miksi?

#36: Saija Sorvari - Re: Luonnotonta?

 Ja siinäkin on hyvä vetää rajaa, onko ihminen masentunut vai uupunut. Joillekin lapsen kuolema on ollut uuvuttava matka kohti hautajaisia. Joillekin se tulee salamana kirkkaalta taivaalta. Jos ihminen masentuu, on hänen mielensä rikki. Hänen mieli ei voi käsittää jotain eikä irtipäästää. Jos ihminen uupuu, on mieli kirkas, mutta keho ei jaksa. Lääketiede, eikä terapiajärjestelmämme tunnu vielä tuota käsittävän. Aina jos ihminen on lanatilassa, ujutetaan masennuslääkkeitä. Aika usein, ellei aina, ihminen tarvitsisi vain lepoa ja rakkautta. Ne ovat parhaat lääkkeet niin lapsen menettämiseen kuin mihin tahansa menetykseen elämässä.

Suruvanhempien taivaslapsiliputus on ajatuksena kaunis. Kuitenkin katson, jos todella tahdotte tämän menevän läpi, on todella tärkeää pystyä myös asettumaan niiden paikalle, jotka eivät ole lasta menettäneet tai joilla ei edes ole lapsia, tai mitään kontaktia lapsiin. Jos yhteiskunta liputtaa jotakin, sen tulee koskea jollain tavalla jokaista. Sen syyt tulee olla syvemmällä kuin omassa surussa tai tahdossa muistaa omaa lastaan. Siksi on ollut hienoa seurata rohkeita vastalauseita, sillä tällainen liputuspäivä ei voi mennä läpi, jos sille ei löydy valtakunnallista perustetta. Itse edelleen allekirjoitan tämän, niin ystävien puolesta jotka menettivät lapsen tai vaikka mummoni puolesta joka menetti lapsen aikuisena. Lapsen menettämättömänä voisin kuvitella opettajana luokassa ottavan aiheeksi lähinnä elämän ainutlaatuisuuden ja sen että elämää tulee vaalia, niin lapsen itse kuin aikuisen itsessään (joka on roolimalli lapsilleen elämästä ja sen ylläpitämisen taidosta).  Sekin ihmetyttää, tätä ketjua lukiessa, että miksi meillä pyhäinmiesten liputuspäivä. vainko miehiä muistelemme? Ehkä voisi myös pyytää että tuo päivä muutetaan koskemaan todellakin jokaista ihmistä jonka menetimme?

No nämä ulkopuolisen näkökulmia ja monesti ne ovat enemmän valtakunnallisempia kuin ne jotka tulevat jonkin ryhmittymän sisältä. Onnea matkallenne ja toivotaan että toivomus menee läpi eduskunnassa tai missä päätös nyt tehdäänkin!

Mahtavia kommentteja täällä. Siis ne, jotka perustuvat todelliseen tietoon lapsensa menettäneiden surusta ja surun kestosta jne. Onko mielekästä ruveta retostelemaan täällä, että lapsen kuolema on luonnollista?? Jos olisit oman lapsesi menettänyt, et tuollaista päästäisi suustasi. Toki ihminen voi kuolla minkä ikäisenä vaan, mutta ei se luonnollista ole siinä mielessä, jota alkuperäinen kirjoittaja tarkoitti. Surun tuntemuksia on monenlaisia, mutta vanhan ihmisen tai lapsen kuoleman tunnemyrskyt ovat voimakkuudeltaan aivan eri luokkaa. Olkaa kiitollisia te, jotka ette ole kokeneet lapsen kuoleman aiheuttamaa surua. Sitä ei voi kuvitella, koska niin syvälle sieluun poraavaa tunnetta ei pysty tajuamaan ilman todellista tapahtumaa. Antakaa äitien, isien ja sisarusten surra, itkeä ja kertoa tuskaansa. Ne tunteet nousevat pintaan vuosien jälkeen aaltomaisesti, pikku hiljaa helpottaen. Nostan lipun rakkaudella ja kaipauksella, en masentuneena. Voimia enkelilasten läheisille!

Se on selvä, että valtakunnalliseen viralliseen liputuspäivään tarvitaan aina selvät perusteet ja kyseisen liputuksen odotetaan koskevan suurempaa maan ihmisjoukkoa. Kun olemassaolevia liputuspäivä tarkastelee, voidaan niidenkin tarpeellisuudesta olla montaa mieltä ja siitä miten ne kenenkin elämää koskettaa.

Joka tapauksessa muistopäivän viettämisestä voi sopia mikä yhteisö tai taho  tahansa ja lipun saa nostaa salkoon. Muistopäiviä tässä maassa on jo vaikka mille kalenteripäivälle ja jokainen niistä palvelee jonkun ryhmän intressejä jollain tapaa. Kaikessa on erityispiirteensä, joita ei yleisesti ymmärretä ja tunnusteta ja vertaistuki on kovin tärkeää.  Esimerkkinä vaikka itsemurhan tehneiden muistopäivää on vietetty vuodesta 1991 lähtien...  Minusta sekin paikkansa ansainnut, vaikka on olemassa Pyhäinpäivät ja muut.

#44: Sari - Re: Onhan meillä jo

vaikutat aika viisaalta tyypiltä. Australia ja lapsen kuolema on varmaan sun mielestä ihan vitun lähellä toisiaan......

Kannatan liputuspäivää.  Jotkut haluavat hiljentyä kuolleesta läheisestä ja siksi on hyvä olla olemassa päivä jolloin siitä voi vapaasti puhua. Itse olen menettänyt veljen. Kaverini lähestyvät minua aina varoen ja tiedän, että heillä on kysyttävää veljestäni, mutta he eivät uskalla puhua. Ja uskoisin, että kun on päivä milloin surraan, hekin uskaltaisivat ottaa asian esille. On helpottavaa kun voi puhua jollekkin ja saada tukea. Tälläisen päivän aikana voisi purkaa tunteita avoimesti läheisille ja puhua menetetystä lapsesta, eikä tarvitsisi vain hiljentyä ja surra omassa yksinäisyydessään. Näin siis ajattelee veljensä menettänyt sisarus.