Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

#57: Tuure -

 Onneksi tiedän että ei kaikki toimi kuten itse toimin Tuure. Olin todella kovasti kiinni lapsessani ja taisteluni hänen hengissä pitämisestä oli todella intensiivinen. Kun sain kuulla ettei hän voi selvitä, tuntui kuin osa minusta viedään pois enkä voisi ikinä selvitä ilman tuota osaa. Se pisti minut todella pysähtymään: Kenen varaan olen rakentanut elämäni? Parisuhde ei voinut hyvin ja olin alkanut rakastaa poikaani yli isänsä. Todellakin näin sen kaiken hyvyyden ja puhtauden pojassa, mitä isässä en nähnyt.

Ihan varmasti olen suunnattoman onnellinen että poika jäi henkiin. Jo pelkästään ympäröivän maailmamme, mutta etenkin hänen vuokseen, koska niin suuri elämäntahto ja into häneen on palautunut. Mutta se mitä kadun on kaikki kärsimys jota hänen kehoon aiheutettiin noiden vuosien aikana. Niitä ei muistoina koskaan saa pois. Enkä silmistäni lapsen epätoivoista katsetta: "Äiti miksi annat noiden satuttaa minua." Ja voin kaiken tuon jälkeen sanoa, vaikka lapsi tervehtyi ja oireet hävisi, tuli itselleni mieletön uupumus joka lopulta söi yhteyden lapseeni. Nähtävästi suojelin itseäni siltä syyllisyydeltä mitä kannoin häntä väkisin hengissä pitäessäni. Jopa tunnin välein verensokereita yöllä mitatessa ja verinäytteisiin juoksuttaessa, kun pelkäsin uusia tajunnan menetyksiä. Toki vähitellen rauhoituin ja lopulta aloitin intensiivisen itsetutkimusmatkan. Sen kautta ymmärsin miksi lapseni sairastui. Mutta kullakin oma polkunsa. Silti uskon että suurin tuska lapsen menetyksessä on todellakin se, että vanhempi kasvaa lapseensa kiinni ihan toisin kuin vaikka oppilaisiinsa tai naapurin lapsiin, eikä se ole terveellistä millään tavalla.