#20: hE - Onhan meillä jo

 Hyvä pointti. Miksi todellakin pitäisi olla erikseen lapsille tuo liputuspäivä? Miksei lapsensa menettäneet voi yhtyä muiden ihmisten suruun. Menetetty omainen ja läheinen on aina suuri asia. Harvemmin olen esim kuullut että vanhempi kuolee lapsen kuoltua. Mutta useasti kun pitkäaikainen kumppani kuolee, kuolee puolisokin hyvin pian. Lapsen tiedämme menettävämme joka tapauksessa, kun kasvaa aikuiseksi ja lentää pesästään. Emme voi olettaa että jää lähellemme, voi muuttaa vaikka Australiaan. Avioliitto on taas monelle elinikäinen sopimus, kunnes kuolema erottaa. Toisen kuollessa voi jäädä todella tyhjäksi elämä. Lapsensa menettäneille kuitenkin vielä, yleensä jää puoliso jopa muita lapsia. Jos meille tulisi liputuspäivä lastensa menettäneille, niin tarvittaisiinko kohta kaikille ihmisryhmittymille. Puolisonsa menettäneille, veljen menettäneille jne jne. No nämä on hyviä näkökohtia ja jos aiheuttaa kiukkua asian alullepanijoissa, niin silloin voi vain kysyä: Miksi?

#44: Sari - Re: Onhan meillä jo

vaikutat aika viisaalta tyypiltä. Australia ja lapsen kuolema on varmaan sun mielestä ihan vitun lähellä toisiaan......

#44: Sari - Re: Onhan meillä jo

Ajatella, että voimme menettää lapsemme Australiaan... Sekö menetys? Kun lapsen saa  kasvatettua aikuiseksi, lähtee pesästä, pärjää omillaan, ottaa oman suunnan, sehän on juuri vanhemman tavoite. Ei voi olla kuin onnellinen siitä, että lapsen siivet kantaa maailmalla. Että lapsi elää ja toteuttaa itseään, tekee omat valintansa, saa hankkia omia kokemuksia, tehdä omat virheensä, voittaa omat vastoinkäymisensä ja kasvaa ihmisenä. 

Hieman harvemmin tosiaan vanhempi kuolee lapsen kuoltua kuin aviopuolison kuoltua. Kun yksinkertaisesti  aviopuolisot usein kuollessaan ovat jo iäkkäitä, on sairauksia ja kuolema muutenkin lähellä. Mutta vanhempiakin kuolee... ja ellei aina mullan alle, niin henkisesti. Suru lamaa, arjessa pakkotoimii, mutta taivaskaipuu on kova ja elämänhalu kadoksissa. Eri taustoilla surevat vanhemmat löytävät eri tahtia ja tyyliä takaisin voimansa ja ilonsa. Toiset ei koskaan.

Avioliitossa on  itsestäänselvyys, että jompikumpi joutuu toisensa hautaan laittamaan.  Mieheni hautasin 7v sitten ja surun paikka sekin oli, tänä päivänä kuitenkin vierelläni on uusi mies ja sikäli elämä hymyilee. Kaksi lasta on onnellisesti mailmalla. Mutta olen myös lapseni haudannut 16v sitten. Se on jättänyt sieluun suuren surun jonka kanssa olen vuosia tarponut masennuksen kanssa.  Lasta ei korvaa kukaan eikä mikään. Liputuspäivä olisi erittäin mieleen. Ja aivan paikallaan. Kiitos.

#44: Sari - Re: Onhan meillä jo

Se on totta. Olen ihan samaa mieltä. Miksi pitäisi olla lapsensa menettäneille oma liputuspäivä?? Eikö meillä ole jo vainajien muistopäivä? Eikö me lapsemme menettäneet voida "surra" silloin samalla omaa vainajaamme...omaa lastamme, tai vaikka sitä puolisoa jos hän on se jonka joku on menettänyt???

Itseltäni kuoli poika nyt menneenä kesänä (2010) enkä mä ainakaan suremiseeni tarvitse mitään liputuspäivää ylipäänsä. Mä suren lastani jokapäivä, olkoon mikä päivä tahansa. Mä en ylipäänsä ymmärrä tätä liputus vimmaa muutenkaan. On vaikka minkälaista liputuspäivää nykyään. JOhan ne liputukset menettää merkityksensä tällä tavalla.

Oman lapsen menettäminen on pahin suru jonka vanhin voi kohdata, eikä sitä surua pysty ymmärtämään kukaan muu kuin se joka on sen kokenut. Lapsi on omaa lihaa ja verta, se on kuin sydän revittäisi rinnasta irti. Siitä toipuminen vie kauan...ellei koko loppu elämän. Siinä olen erimieltä että puolison menettäminen olisi se pahin...voihan se jollekin olla, en tiedä, kun en ole sitä kokenut. Mutta uuden puolison voi kuitenkin löytää...niinkuin moni on löytänytkin aika piankin puolison koleman jälkeen, mutta uutta lasta et voi sen menetetyn lapsen tilalle löytää :( Itse en soisi kellekkään tätä surua ja tuskaa, mutta voin silti surra lastani ilman liputuspäivää...ja siitähän tässä oli kyse.