Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

Suru on sellainen asia, ettei kukaan voi mennä sanomaan aikarajoja tai tapoja miten sen kanssa pitää edetä tai mihin päätyä. Ei etenkään jos ei itse  ole vastaavaa kokenut. Samanlaisten menetysten tiimoiltakin ihmiset selviytyvät ei tavoin ja eri vauhtia... ja jotkut eivät selviä ollenkaan...  Kyse kun on kuitenkin siitä, että meillä kaikilla on erilaiset puitteet. Elämäntilanne, perhekoko, perhevaihe, parisuhde, oma fyysinen terveys, mielenterveys, muun perheen terveys, työllisyystilanne, tukiverkosto, tunne-elämä, tapa kommunikoida, kasvatus, kyky käsitellä tunteita, muut arjen ongelmat, elämä ennen menetystä jne. Itse todellakin tiedostan, että kuolema kuuluu yhtä luonnollisena elämään kuin syntymäkin. Mutta kuten joku jo edellä tarkensi, on luonnotonta haudata oma lapsensa, luonnollista toisinpäin. Jopa moni pappi on lohdukseni todennut sen seikan ääneen muutoin kovin sanattomina. Maailmassa on aina kuollut lapsia ja tulee kuolemaan. Se ei silti tee asiasta mitenkään jokapäiväistä perheelle johon lapsen kuolema on jättänyt valtaisan tyhjyyden ja kaipuun aukon.

Joillekin suru on sairasta, josta pitää pyrkiä nopeasti pois. Joku kutsui sitä mielenterveysongelmaksi jos suree vielä 5 vuoden päästä. Itselle on aivan sama miten joku suruani kutsuu. Ylipäätään minusta on kovin inhimillinen ajatus sekin, että lapseni kuolema aiheutti minussa mielenterveysongelman. Oli se niin kamalaa ja etenkin hänen pitkällinen rankka sairastelunsa ja kärsimyksensä joka on tatuoitunut sieluuni, kuten hänen terve ja onnellinenkin olemuksensa. Suru terminä tulkitaan kai eri tavoin. Itse käytän sanaa aika laajasti ja se sisältää kaipauksen lisäksi myös ilon ja rakkauden ja kauniitkin muistot. Suru on kuin rakkaus, joka on menettänyt kotinsa. Suru ei äitiä ja isää sinällään raunioita, vaan se on se lapsen menetys. Jälleenrakennus on hyvin hidasta ja kestää lopun elämää ja siltikin jäljelle jää väkisinkin raunioita joita ei saa ennalleen. Suru ei siis ole vihollinen tai se ei ole pahasta. Psykoterapeutti Matti Huttunenkin asetti sanansa Duodecim lehdessä seuraavasti: " Suru on kykyä, depressio lamaa". Itse olen huomannut sen, että kun saan surra oman tahtoni ja tahtini mukaan, voimaannun ja kun se minulta evätään, masennun. Lamautuminen on sairasta ja se suru itse asiassa on se henkinen tila joka hoitaa ihmistä menetyksensä kriisistä. Siinä ei ole kenelläkään neuvottavaa. Suru ei noudata koskaan käskyjä ja kehoituksia. Se elää elämäänsä. Suru on tunteita, ja johan tässä elämässä moni menettää niiden hallinnan paljon pienemmästäkin kuin lapsensa kuolemasta.

Hipitti on tyypillinen kansalainen, joka on ymmärtävinään ihmisten surua ja uskoo että parasta heille on se, että surusta ei puhuta eikä mikään siitä edes muistuta. Hipitti LUULEE liputuspäivän olevan arka asia ja päivän masentava. Miksi ihmeessä luulet, että me lapsemme menettäneet sitten laitamme alulle tällaisen asian?! Mehän tiedämme mikä meistä tuntuu hyvältä. Juttu menee niin, että kenenkään ei tarvi muistuttaa vanhempia lapsensa menetyksestä, muistaaksemme surumme ja lapsemme. Oman lapseni kuolemasta on 5 vuotta ja edelleen hän on mielessäni päivittäin monet monituiset kerrat, aamulla ensimmäisenä, illalla viimeisenä. Elää toisinaan puheissakin ja perheen kanssa joko itkulla tai naurulla muistelemme. Mutta kovasti lämmittää aina sydäntä kun muutkin häntä muistelevat meille ääneen. Kaikki tämä pitää hänen muistonsa kirkkaana. Valitettavasti on myös Hipitin kaltaisia ihmisiä jotka tahtovat näistä asioista vaiettavan ja se valitettavasti lisää yleensä surevan ihmisen pahaa oloa. Minä en enää suostu vaikenemaan, minulla on oikeus tunteisiisi ja suruuni kaikkialla. Ja Hipitillä ja kaltaisillaan on oikeus olla allekirjottamatta. Sehän on vain allekirjoitus...