#11: Iera - Luonnotonta?

 Suru kestää kullakin aikansa. Uskon että ystäväsi ei vain ole oikealla tapaa päässyt käsittelemään surua. Sururyhmät tuntuvat tahtovan ylläpitää lastensa elämää, vaikka he ovat kuolleet. Irtipäästäminen omasta lapsesta (vaikkemme ketään omista) on varmasti haastavin tehtävä ihmisen elämässä. Kuoli lapsi tai pysyi hengissä. Monille vanhemmille lapsi on oman elämän jatke. Uskon että moni jolla suru jatkuu vuodesta toiseen, oikeasti sureekin jotain omasta lapsuudestaan. Itkee kerrankin luvalla jotain, jota ei uskaltanut koskaan itkeä niille joille itku kuuluisi. Vaikeita kysymyksiä ja jokainen oikeastaan vasta itse sisällään tietää vastauksen.

#43: Sari - Re: Luonnotonta?

"Rakkaudesta suurinta on kyky laskea irti, kun sen aika koittaa..." Näillä sanoin sairaalapastori siunasi enkelimme vuonna 2002. Hän on kaunis, rakas muisto aina mielessäni, hän on arpi sydämessäni. Hän on rakas, lähellä, ei unohdettu. Joskus kipu ja kaipuu iskee, iskee lujaa ja se satuttaa. Yhä edelleen, 8 vuotta myöhemminkin käyn välillä polvillan. En sure, en itke, mutta kaipaan, rakastan ja kaipaan. Akuutissa vaiheessa suru oli lamaannuttavaa, repivää ja raastavaa. Ei sitä surua tajua kukaan muu, ei sitä tunne kukaan muu, ei sen mittaa ja määrää voi muut ymmärtää. Se repi ja raastoi, pilkkoi ja satutti aina uudestaan ja uudestaan. Kesti melkein 5 vuotta, että opin elämään suruni kanssa, ensimmäisen elävän lapsemme syntymään asti. Tuolloin uskalsin esikoisesta laskea irti ja huomasin, ettei hän kadonnut, unohtunut, hävinnyt mihinkään. Hän kulkee pikkusisaruksensa rinnalla, suojelusenkelinä.

Eniten kaipaan niitä hetkiä esikoisemme kanssa, yhteisiä asioita, jotka jäivät kokematta, jäivät tekemättä. Elämä oli niin lyhyt, ettei siihen mahtunut ensiaskelia, ei hänen suusta kuulua ensi-itkuakaan, elämän ääntä. Hän aloitti minussa prosessin, muutti minua ihmisenä, teki minusta aikuisen, laittoi näkemään elämän eri silmin. Pitkän, hitaan, kipeän prosessin. En ole enää kateellinen, en ole katkera, en suruuni hautautunut tai siitä alttaria itselleni tehnyt. Olen sydämessäni viiden lapsen äiti, monen silmissä vain kolmen lapsen äiti.

Sydämessäni tiedän, että se rakkaus ei katoa koskaan ja vuodessa on kaksi päivää, jotka aina muistan - lasteni enkeliksi syntymisten päivät. Kaksi päivää vuodessa, kun tämä äiti katsoo johonkin kauas, syvälle sydämeensä, vaipuu muistoihin, ajatuksiin siitä mitä joskus oli. Sitten suukotan ja halaan eläväisiäni; he ovat yhtä rakkaita ja tärkeitä kuin mitä meidän kaksi ensimmäistäkin. Syksyllä on pyhäinpäivä, vainajien muistopäivä. Tuolloin muistamme enkeleitämme, viemme kynttilät haudalle. Viemme myös syntymäpäivinä ja jouluna heille kukan tai kynttilän. Eiväthän he siellä haudassa ole, he ovat meidän sydämessämme, sieluissamme, muistoissamme, ajatuksissamme.

Ehkä minun on ollut helppo "päästä yli surussa", koska lastemme kuoleman syynä oli ihan luonnollinen juttu. Siinä ei ollut mitään epänormaalia, luonnotonta, se ei tapahtunut auto-onnettomuudessa tai missään muussakaan onnettomuudessa. Ehkä aika on tehnyt tehtävänsä, ehkä kaksi onnistunutta raskautta (joista nämä meidän kolme ihanaista eläväistä ovat syntyneet) ovat auttaneet, parantaneet minut. Enhän minä olisi tätä kohtaloa itselleni valinnut vaan mielelläni olisin tytärtäni ensi syksynä kouluun saatellut, reppu ja penaaliostoksilla käynyt niin monen muun asian ohella. Monta vuotta tuhlasin kysymällä; miksi juuri minä, miksi juuri me, miksi juuri meidän lapsi. Sitten oivalsin, että miksei juuri me, mikä meistä tekisi sen parempia, sen erinomaisempia, ettei meille voisi mitään pahaa käydä. Miksi meidän lapsen kohdalle ei voisi osua ennenaikainen kuolema? Miksi sen pitäisi olla "joku muu" - sen jonkun muun silmissähän juuri me olemme se "joku muu".