#23404: - Re: Hiekkalaatikon ääreltä

Hei!  Olette jo siellä pitkällä!  Täältä tullaan Toivoretkeläiset! 

Sen verran laaja-alaiseksi huomaan ajattelusi,  että melkein tulee mieleen,  että onko tullut harrastettua sosaalipolitiikan/sosiaalipsykologian asioita ja kenties opintojakin.    On nimittäin aika harvinaista tuommoinen isomman mittakaavan pohdinta tästä nykypäivän elämänmenosta.  Samaten herää kysymys omasta kasvuympäristöstäsi,  lähinnä maaseutu/kaupunki vaihtoehtoina.
Tästä  kirjoituksestasi tulee jostain syystä kaipaus hiljaisuuden retriittiin.  Onko kukaan ollut mahdollisesti mukana sellaisessa koskaan.   Itse vain yhden kerran.  Se sattui vielä aivan touko- kesäkuun vaihteeseen,  kesän esiinpuhkeamiseen.  Ja oli syvä kokemus kyllä.   Huomaan muuten,  että kaikki luontoon littyvä on jostain syystä hyvin kaukana tästä palstan keskustelusta.  Mikähän siinä on?

Itselleni on hyvinkin tärkeää saada pysähdellä maisemassa,  kokea luonnon sopusointua vaieten. Taas muistan tuon Mirkka Rekolan lausahduksen:  puhuessanikin,  - tunnen olevani hiljaa.

Sitten kuvasit näitä arkielämän kimurantteja kohtia:     "Lapsenomaiset ratkaisumallit ovat aikuisten maailmassa kuitenkin yleensä korvattavissa aikuismaisemmilla ratkaisutavoilla. Lapsenomaiset reaktiot aiheuttavat yleensä hämmennystä ja kitkaa vuorovaikutuksessa, ja siksi ne kannattaisikin korvata."

Mitä konsteja enemmin itse käytät pysyäksesi ja vastataksesi  aikuisen tasolla  lapsenomaiseen haasteeseen?

#23462: - Re: Re: Hiekkalaatikon ääreltä

Sinulle saattaa tulla yllätyksenä, että runoilija Mirkka Rekola on lesbo.

#23462: - Re: Re: Hiekkalaatikon ääreltä

"Sitten kuvasit näitä arkielämän kimurantteja kohtia:     'Lapsenomaiset ratkaisumallit ovat aikuisten maailmassa kuitenkin yleensä korvattavissa aikuismaisemmilla ratkaisutavoilla. Lapsenomaiset reaktiot aiheuttavat yleensä hämmennystä ja kitkaa vuorovaikutuksessa, ja siksi ne kannattaisikin korvata.' Mitä konsteja enemmin itse käytät pysyäksesi ja vastataksesi  aikuisen tasolla  lapsenomaiseen haasteeseen?"

Pahoittelen, että vastaus viipyi! Kiitos kiinnostuksen osoituksesta!

Tiedollisesti eriytyvän ja alakohtaisesti syventyvän yhteiskunnan suurin kognitiivistasoinen vaara lienee juuri siinä, että se kadottaa kokonaiskuvan sekä kyvyn assosioida erityisalalta toiselle, ellei se pidä huolen siitä, että tällaisia yleisosaajiakin kasvatetaan.

Luonto ja luonnollisuus eivät homouskeskustelussa ole niin merkittävässä asemassa. Homous on luonnollinen ilmiö, ja luonnossa samanneuvoiset usein hoivaavat pesueita yhdessä, saattavat jopa muodostaa pysyväluontoisia parisuhteita (varsinkin domestikaatiossa ja vankeudessa), mutta yleistä parisuhde- ja populaatiollista merkitystä homoudella ei luonnossa juurikaan silti ole, luontaisten ominaisuuksiensa johdosta. Siihen vetoaminen on yhtä mielekästä kuin se, että sen kautta vedottaisiin oikeuteen syödä jälkeläisensä, tai puolisonsa parittelun jälkeen, mitä myös luonnossa tapahtuu.

Mutta kysyit, miten "lapsenomaisiin haasteisiin" suhtautuisin, ja ymmärrän tämän niin, että haluat tietää, miten kohtaan maailman aikuisella tavalla.

Joku tuolla aiemmin jo muistaakseni mainitsi muutaman tärkeän sanan: "kiitos", "anteeksi" ja "rakastan sinua". Ne muodostavat aikuisuuden perustan. Mutta aikuisuus tarkoittaa oikeastaan aika paljon samaa kuin "itsenäisyys". Kykyä seistä omilla jaloillaan, mutta myös kantaa vastuuta. Ettei automaattisesti turvautuisi ulkoisiin voimakenttiin, ja että kykenisi oman itsenäisyytensä kautta myös hahmottamaan muiden suvereniteetin. Vain sitä kautta syntyy terve ja toimiva vuorovaikutus.

Itsenäisyyden saavuttamiseksi yksilön täytyy kerätä tervettä ymmärrystä omasta itsestään, eli itsetuntoa. Sitä kautta hän oppii luottamaan itseensä (itseluottamus), ettei olisi niin riippuvainen muiden sanomisista. Kaiken pohjalla on kuitenkin tunne siitä, että on rakkauden ja välittämisen arvoinen, ja tämä syntyy vain siten, että minusta on oikeasti välitetty ja minua rakastettu. Tämä onkin monille se todellinen kompastuskivi, he eivät ole saaneet omakohtaista kokemusta siitä, mitä tämä oikeasti merkitsee. Vain rakastettu ihminen osaa rakastaa itseään ja sitä kautta myös muita.

Siksi meillä on maailmassa niin paljon keskeneräisiä kasvutarinoita. Siksi on niin paljon ihmisiä, jotka ovat aikuisia ulkoisesti, mutta käyttäytyvät kakaroiden tavoin. Tai sitten leikkivät käyttäytyvänsä aikuisten tavoin. Keho jatkaa kasvamistaan kaikesta huolimatta, mutta henkinen kehitys juuttuu siltä osin siihen, missä sielun haavat ilmenevät. Vasta eheytymisen kautta kehitys pääsee jälleen etenemään, ja henkilön todellinen minä aikuistumaan.

Aikuisuus ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi jättää leikkimielisyys taakseen. Sitä tarvitaan jatkuvasti kulkua keventämään, ja uusien lapsisukupolvien kohtaamisessa se on oivallinen ominaisuus.