#24436: - Re: Biological Bases of Homosexuality - kriittinen katselu

Hei, nyt olet kirjoittanut tosi tärkeän jutun noista kaksoispojista.  Olen ehkä  nähnyt jotain vastaavaa oikeassa elämässä,  ja uskon,  että olisin itsekkin alkanut tuon ulkomuotoeron takia todennäköisesti vetämään toisenlaista linjaa suhteessa häneen.  Jos olisin ollut pojan  äiti. 
Tuli mieleen se,  että herkät,  hiukan tyttömäiset kasvonpiirteet saattavat selittää sitä,  että kommunikaatio lähtee aavistuksen verran eri ladulle.  Niinkuin kerroit,  että lapset havaitsevat hienoisiakin sävyeroja.  Ja mikä alkaa vahvistua,  se tietysti vahvistuu vahvistumistaan,  jollei muuta suuntaa.   Mietityttää se,  mitä vielä tämän lisäksi tarvitaan,  että identiteetti alkaa tuntua homoseksuaalin identiteetiltä.
Tulevatkohan vanhemmat tämänkaltaisista asioista helposti vai huonosti kasvatusammattilaisen puheille.  Mitäs arvelet?

#24458: - Re: Re: Biological Bases of Homosexuality - kriittinen katselu

Voi hyvänen aika sentään! Siinä taas V-A jostain takahikiän mökissään murskaa tieteilijöiden hyvin tutkitut teesit!!

Joo joo eeeiiihän se voi noin olla kun musta tuntuu siltä!

Menkääs nyt leikkimään niitä keittiö-psygologeja jonnekkin hiekkalaatikollenne.

#24458: - Re: Re: Biological Bases of Homosexuality - kriittinen katselu

Totta on, että vanhemmat voivat ohjata lapsen roolikäyttäytymistä voimakkaastikin johonkin suuntaan, mikä näyttää olevan lapselle ominaista tai yleensä vain rooliodotusten mukaista. Toisaalta on ilmiselvää, että joistakin lapsista tulee homoja, vaikka heistä on vuosituhansien aikana yritetty piiskata tuota ominaisuutta pois koko lapsuuden ajan.

Näin ollen spekulaatio sukupuolisen suuntautumisen muuttumisesta tällaisten heikkojen signaalien ohjaamana jää ala-arvoisen keittiöpsykologian tasolle.

#24458: - Re: Re: Biological Bases of Homosexuality - kriittinen katselu

Kiitos kommentista. Kun on omia yhtymäkohtia ja kokemuksia aihepiiristä, on hepompi suhtautua sanottuun. Huomaa, ettei täällä monikaan ole sen omakohtaisemmin näitä asioita miettinyt, vaan siksi turvautuvat mieluusti "julistettuun sanaan", vaikka "sana" itse avoimesti myöntääkin, ettei se itse asiassa tiedä vielä paljoakaan.

Ihminen ei mielellään hakeudu kasvatusammattilaisen puheille (poikkeuksiakin tietysti on), varsinkin jos pelkäävät siellä joutuvansa kohtaamaan oman epäpätevyytensä. Ihan sama asia puhuttaessa parisuhdeneuvontaan tai henkilökohtaiseen terapiaan menemisestä. Joillekin se on helpompaa, mutta useimmille kynnyksen takana.

Yhteiskunnassamme on muutenkin tabu puhua vanhempien vanhemmuudellisesta pätevyydestä, se koetaan jotenkin pyhäksi ja koskemattomaksi alueeksi. Mutta selvää on, että monilla vanhemmilla on vaikeuksia kantaa vastuuta ja toimia "terveen vaiston" varassa (joka ei oikeasti ole "vaistoa" vaan kokemusperäistä tietotaitoa, terve malli omilta vanhemmiltaan, jota heillä ei valitettavasti aina ole).

Ammattilaisten puoleen kääntymisessä on myös tilanteen "oireellistamisen" kynnys: jos menet vastaanotolle, myönnät että sinulla on ongelma. Se on monille kova paikka, silti ihan syyttä suotta. Avun kysyminen ei ole heikkoutta, vaan viisauden ja todellisen vastuun kantamisen voiman merkki.

Suurin este avun hakemiselle on kuitenkin siinä, että vaaditaan melko hyvää tietopohjaa ja ymmärrystä, ennen kuin ihminen edes tajuaa, että se, mitä tapahtuu, ehkä ei ole tervettä ja rakentavaa. Aina ei edes ole kyse siitä, että tilanne lopultakaan olisi tulkittavissa "ongelmaksi" - ainakaan niiden mielestä, jotka tilanteessa itse elävät - vaan kyse voi olla myös siitä, että tila on kulttuurisesti täysin hyväksytyn rajoissa, vaikkei se itsessään tervettä olisikaan. Tai sitten se yksinkertaisesti pysyy piilossa neljän seinän sisällä, omassa pienessä piirissään (perheessä, yhteisössä jne.).

Mitä sitten tarvitaan homoseksuaalisen identiteetin muodostumiseen? Kyseessä on itse asiassa simppeli havainto, että minä tykkään tuosta enkä tuosta, vähän kuin parsakaalista verrattuna porkkanaan. Se ei ole niin outo asia kuin miltä se on saatu kuulostamaan. Koska seksuaalisuus kuitenkin on niin paljon henkilökohtaisempi asia meille kuin ruokavaliomme (josta siitäkin ihminen osaa tehdä ongelman itselleen!), me koemme, että asia olisi jotenkin erilainen.

Onhan siinä toki syvempiä vivahteita mukana kuin porkkanan syönnissä, mutta kyse on kuitenkin siitä, mitä haluamme kehoomme työntää (sananmukaisesti). Olisi aika ihmeellistä, jos omalla mielellämme ei olisi asian kanssa mitään tekemistä, niin paljon mielihalun kysymys kuin se on. Miksi tykkään tuosta mutten tuosta? Miksi haluan tuota mutten tuota?

Me ihmiset vain olemme mystifioineet omat halumme ja tarpeemme siinä määrin, että luulemme sen olevan jotakin oman itsemme ja hallintamme ulkopuolella olevaa. Ihan kuin alkoholistit, jotka kuvittelevat, että jokin ulkopuolinen voima pakottaa heitä juomaan. Heistä itsestään se kuitenkin lähtee, kokemustensa pohjalta tehtyjen tietoisten ja tiedostamattomien valintojen seurausta. Ajatus, että alkoholismi on "sairaus", on sisäisen ongelman ulkoistamista, miten sen sitten yrittääkin selittää. Ihminen itse on luonut alkoholitarjontansa, ja itse päättää, avaako hän pullon vai jättääkö hän sen kauppaan. En halua tässä erikseen korostaa alkoholismia enkä mitenkään yritä rinnastaa sitä homouteen, mutta se on hyvä esimerkki ihmisen omaehtoisuudesta ja siitä, kuinka hän yrittää selittämällä ulkoista sen pois itsestään, asettuen "uhrin" asemaan.

Ihmisellä on synnynnäisiä tarpeita ja tunteita, mutta ihminen itse oppii niitä tietyllä tapaa käyttämään tai elämään niiden armoilla.

Jotkut vapautuvat tästä uhriuden ja näennäisen avuttomuuden harhakuvasta ammattilaisten avulla, toiset turvautumalla ulkoiseen isähahmoon (eli tulevat uskoon), mutta vain harvat osaavat tai edes rehellisesti haluavat nousta tästä omin neuvoin. Aikuisuuden mallin puute on kuitenkin olennaisessa osassa siinä, että ihminen ei itse opi toimimaan aikuisesti ja vastuullisesti. Siksi avuksi tulee yleensä ulkoinen auktoriteetti, ammattilainen tai Jumala. Joku, jolle annamme sen vastuun, jonka vanhempamme olisivat meistä silloin aikoinaan pitänyt kantaa. Kun emme sitä itse jaksa tai osaa kantaa.

Tai sitten vain annamme kaiken mennä omia menojaan, ja mieluummin yritämme muuttaa maailmaa ympärillämme, tai muutamme sitä tahtomattammekin käytöksemme ja ominaisuutemme kautta.