#12073: - Re: Re: LUKEKAA 11845 .

Koska ne ovat vanhetuneiksi todistettu mm. tässä väitöskirjassa, jonka hyväksymisen eräät kritilliset tahot yrittivät estää sekä itse väitöstilaisuudessa, että myöhemmin nostamalla syytteen väittelijää vastaan. Väitöskirja kuitenkin hyväksyttiin sekä Kuopion Yliopistossa, että Tampereen käräjäoikeudessa. Se on saanut taakseen useita tieteen ja kulttuurin vaikuttajia sekä Suomesta, että ulkomailta. Tukemaan ovat asettuneet mm. ylilääkäri Martti Heikkisen, professori Ilkka Niiniluodon, asianaja Matti Wuoren, psykoanalyytikko Ralph Roughtonin ym. Niinpä väitöskirja on moneen kertaa osoitettu todenpitäväksi niin Suomessa kuin ulkomailla. Ote oikeudenkäynnin kulusta:

"Lopuksi syyttäjän asiantuntijatodistaja, professori Elina Haavio-Mannila kääntyi puolustuksen todistajaksi joutuessaan tunnustamaan oikeuden istunnossa, että hänen lausuntonsa Stålströmin poleemisuudesta oli ehkä johtunut kantajan ja uskonnollisen liikkeen painostuksesta. (Psykoanalyyttis-uskonnollisen eheytysliikkeen Aslanin edustajat olivat painostaneet professori Haavio-Mannilaa ennen väitöstilaisuutta ja olivat itse paikan päällä väittelyn aikana seuraamassa kun Haavio-Mannila luki ääneen heidän lähettämänsä kirjelmän.

Tampereen käräjäoikeus kumosi päätöksessään 18.12.1999 kaikki syytteet ja korvausvaatimukset. Syyttäjä ei vedonnut korkeampaan oikeusasteeseen ja Stålströmin vapauttava tuomio sai lainvoiman uuden vuosituhannen aattona 31.12.1999."

(http://personal.inet.fi/koti/olli.stalstrom/index3.html)

Itse väitöskirja http://www.finnqueer.net/pdf/Homoseksuaalisuuden.pdf

Tuossa teidän jakamassanne tekstissä viitataan ensimmäisenä Irving Bieberin ikivanhaan tutkimukseen. Tässä siitä "vähän" tietoa em. väitöskirjasta:

Bieberin tutkimuksen metodologinen ote on harvinaislaatuinen. Kaikki tutkit- tavat olivat mielenterveyden häiriöistä kärsiviä psykiatrin potilaita, jotka olivat hakeutuneet psykoanalyyttiseen hoitoon psykiatristen sairauksien vuoksi. Lewesin mukaan tämä otoksen valinta psykiatrisista potilaista vinoutti tutkimuksen ja teki sen kelvottomaksi yleistyksien tekemiseen terveistä ho- moseksuaaleista. (Lewes 1988, 209).

Bieberin omien tilastotietojen mukaan hänen otoksensa potilaat olivat todella häiriintyneitä: 27% homo-otokseen kuuluvista kärsi skitsofreniasta, 29% psy- koneurooseista, 42% luonnehäiriöistä ja jäljelle jäävät 2% muista psykiatrisista sairauksista. Potilaat olivat myös hyvin ahdistuneita omasta homoseksuaalisuudestaan, 85% halusi salata sen innokkaasti, 91% pelkäsi paljastuvansa ja 60% halusi ‘parantua’. Yksinomaisesti homoja oli otoksessa 68%, biseksuaaleja 28% ja ei-aktiiveja 4% (Bieber ym. 1962, 25-29). Lewes kritisoi Bieberin tutkimusryhmää siitä, että se ei käyttänyt ‘normaalia’ homoseksuaaliotosta, jollaista olivat käyttäneet vertailututkimusten tekijät Kin- sey, Hooker sekä Bell ja Weinberg. Bieberin tutkimusta perusteellisesti175

kritisoineen psykoanalyytikon Lewesin mukaan ”on masentavaa nähdä suuren tutkimusprojektin toistavan kroonisia psykoanalyyttisiä virheitä yleistäessään häiriintyneistä potilaista koko väestönosaan”. (Lewes 1988, 210).

Lewesin mukaan vielä vakavammin tutkimuksen käyttökelpoisuutta rajoittivat siihen sisältyvät ennakko-oletukset. Bieberin tutkimusryhmän mukaan potilaiden valinta otokseksi ei tuottaisi ongelmia, koska Bieberin ryhmän jäsenet olettivat ennakolta homoseksuaalien olevan sairaita. Täten lähtien ennakko-oletuksesta, että homoseksuaalit ovat sairaita, tutkijat valikoivat otokseen vain psykiatrisesti sairaita potilaita ja totesivat, että heidän tutkimansa homoseksuaalit olivat sairaita. (Lewes 1988, 210).

Bieberin ryhmän tutkijoiden omankin arvion mukaan tutkittavat olivat itse valikoitunut ryhmä: heidän tuli olla riittävän motivoituneita pitämään yllä vuosikausia kestävää psykoanalyysiä. Toisin sanoen, ihmisten tuli olla riittävän ahdistuneita omasta homoseksuaalisuudestaan valikoituakseen tutkimusotokseen. Kaikki tutkittavat olivat New Yorkin seudulta, heistä 41% oli juutalaisia, 18% katolisia ja 40% protestantteja. Pääosa potilaista oli tullut hoitoon vuosina 1951- 1956. (Bieber ym. 1962, 346)

Mitään kontrolliryhmää ei ollut sellaisista homoista, jotka eivät olleet psykiatrin hoidossa. Ns. kontrolliryhmänä käytettiin 100:aa heteroseksuaalista psykoanalyytikon potilasta, joskaan ”mitään muodollisia ohjeita vertailupo- tilaiden valinnalle ei annettu” . Tällainen kontrolliryhmä ei anna vertailutuloksia terveisiin homoihin nähden, korkeintaan homo- ja heteropotilaiden psyko- patologian eroja. (emt., 21).

Varsinainen tutkimus ei kohdistunut millään tavoin itse tutkimuskohteisiinsa, vaan sen muodosti lomakekysely, jossa useilta psykoanalyytikoilta kysyttiin

176

heidän näkemyksiään hoidossa olevista psykoanalyyttisistä potilaista. Kukaan Bieberin ryhmän tutkijoista ei siis ollut itse nähnyt tutkittavia potilaita, joista Bieberin työryhmän raportti on kerätty. Kukaan tutkittavista potilaista ei ollut itse edes nähnyt tutkimuslomaketta tai vastannut sen kysymyksiin. Tutkittavat eivät edes tienneet olevansa tutkittavina. Kysymykset oli muotoiltu psykoanalyyttisten teorioiden testaamiseksi ja ne koskettivat pääasiassa varhaislapsuuden ihmissuhteita, suhdetta äitiin, isän ja äidin välisiä suhteita jne. Lomakkeen kysymykset sisälsivät valmiita vastausvaihtoehtoja, joita useat eri psykoanalyytikot täyttivät. Koska kaikki tutkimuslomakkeiden täyttäjät olivat samasta koulukunnasta lähteviä psykoanalyytikoita, tutkimuksessa ei ollut mitään suojaa teoreettista vinoumaa vastaan. Bieberin tutkimusryhmän jäsenet eivät ainoastaan jättäneet näkemättä tutkimusasetelman aiheuttamia validiteettiongelmia, vaan katsoivat jopa vastaajien psykoanalyyttisen suuntautu- misen suojaavan virheiltä (emt., 30). Kuitenkin psykoanalyytikot omassa koulutuksessaan opetettiin tulkitsemaan potilaittensa historiaa tiettyjen seksuaalikehitystä koskevien teorioiden valossa, erityisesti suhteessa isään ja äitiin.

Bieberin tutkimus on itse asiassa puhdas mielipidetiedustelu muutamalta kymmeneltä 1950-luvun alkuvuosina toimineelta new yorkilaiselta psykoanalyytikolta siitä, mitä he pitävät homoseksuaalisuuden syynä ja luonteena, ilman empiiristä tutkimusperustaa. Psykoanalyytikot eivät olleet homoseksuaalisuuden asiantuntijoita, vaan kullakin analyytikolla oli kokemusta, oman ilmoituksensa mukaan, vain muutaman vakavasti sairaan yksittäisen homoseksuaalisen potilaan hoidosta. He eivät tunteneet laajemmin psyykkisesti terveiden homoseksuaalien elämänolosuhteita. Tässä mielessä Bieberin tutkimus on kuin projektiivinen testi: siinä kysyttiin mitä psykoanalyytikoille tulee mieleen homoseksuaalista.

177

Juuri tällaisten tietoisten ja tiedostamattomien odotusten vaikutus tutkijoiden valitessa ja havainnoidessa ‘tosiasioita’ on muilla aloilla johtanut psykologisten tutkimusinstrumenttien hiomiseen tutkijoiden omien ennakkokäsitysten vinouttavan vaikutuksen poistamiseksi.

Psykoanalyytikot ovat vuosikymmenien ajan torjuneet lomaketutkimuksilla kerätyt tulokset ‘pinnallisina’ ja väittäneet, että vain psykoanalyyttinen tutkimus voi tuoda esiin syvällä piileviä totuuksia. On kuitenkin huomattava, että koko Bieberin psykoanalyyttinen tutkimus oli lomakkeella kerätty, kiinteitä vastausvaihtoehtoja sisältävä mielipidetiedustelu, joka perustui ‘rasti ruutuun’ - menetelmään ja kyllä/ei -vastausvaihtoehtoihin. Täten Bieberin tutkimus kuului tosiasiassa pinnallisimpiin empiristisiin tutkimuksiin ho- moseksuaalisuustutkimuksen historiassa.

Bieberin tutkimusryhmä otti teoreettiseksi peruslähtökohdakseen Radon olettamuksen, jota se katsoo tulostensa tukevan: ”Homoseksuaalinen adaptaatio on seurausta ‘vastakkaisen sukupuolen piilevästä, mutta vammauttavasta pelosta’ ” (Bieber ym. 1962, 303). Bieberin ryhmä perustelee käsitystään homoseksuaalisuudesta sairautena vetoamalla siihen, että he uskovat homoseksuaalien pelkäävän vastakkaista sukupuolta: ”Jokainen adaptaatio, joka on pohjimmiltaan sopeutumista epärealistiseen pelkoon, on väistämättä patologista; aikuisessa homoseksuaalissa jatkuva heteroseksuaalisuuden pelko on yhteensopimatonta hänen tämänhetkisten realiteettiensa kanssa” (emt., 303-304).

Bieberin ryhmä asettaa siis ‘realiteetiksi’ sen, että kaikki ihmiset ovat heterosek- suaaleja. Bieber esittää mielikuvituksellisen spekulaation mekanismille, joka välittää biologisen normin vaatimukset käyttäytymisen muodoiksi. Tämä ‘luonnon laki’ saattaa olla hajuaistiin liittyvä mekanismi, joka ohjaisi ihmiset seksuaalisesti vastakkaisen sukupuolen luo! (Bieber 1959).

178

Bieberin lomakekyselyyn vastanneet psykoanalyytikot olivat sitä mieltä, että naisten pelko ja tästä aiheutuva homoseksuaalisuus johtuvat siitä, että poikalapsi havaitsee naisten olevan ilman penistä, mikä johtaa seksuaalisuuteen liittyvään ahdistukseen. Kuitenkin tutkimukset ovat osoittaneet vääräksi uskomuksen, että homoseksuaaliset miehet pelkäisivät seksuaalisesti naisia. Päinvastoin, homo- miehet osoittavat eroottista kiintymystä myös naisiin ja Saghirin ja Robinsin tutkimuksen mukaan 48%:lla homomiehistä oli ollut heteroseksuaalisia kokemuksia, vaikka he haastatteluhetkellä olivat pääasiassa homoseksuaalisia. (Saghir & Robins 1973, Bell & Weinberg 1978, ks. Ross ym. 1988). Empiirinen tutkimus, joka kohdistuu muihin kuin psykiatrin potilaisiin, siis osoittaa virheelliseksi Bieberin työryhmän perusolettamuksen homoseksuaalisuudesta heteroseksuaaliseen yhdyntään kohdistuvana ‘foobisena pelkona’. Täten koko Bieberin koulukunnan teoreettinen kulmakivi osoittautuu horjuvaksi.

Bieberin tutkimusryhmän jäsenet olivat tietoisia Hookerin (1957) tekemistä tarkoista psykometrisistä tutkimuksista mielenterveydeltään normaaleille homoseksuaaleille, joita verrattiin heteroseksuaaleihin. Hookerin tutkimuksissa todettiin, ettei homoseksuaalisuutta voida lainkaan erottaa heteroseksuaalisuu- desta psykometrisin mittauksin. Bieberin ryhmä kuitenkin torjuu näiden ja vastaavien tutkimusten tulokset todeten, että ” --- epäilemme, että itse testit tai niiden nykyiset tulkinta- ja arviointimetodit ovat liian epätarkkoja erotellakseen homo- ja heteroseksuaalien välillä”. (emt., 306). (ks. luku Evelyn Hooker: vertailututkimusten uranuurtaja 1957). Bieber edustaa monille psykoanalyytikoille ominaista tapaa torjua ne empiiriset tutkimustulokset, jotka eivät sovellu ennalta määriteltyyn psykoanalyyttiseen teoriaan.

179

Bieberin ryhmä asettaa siis etusijalle tutkimukseen perustumattomat subjektiiviset mielipiteet verrattuina kontrolloituihin, vertailututkimuksia käyttäviin ja itse tutkimuskohteisiin suunnattuihin psykometrisiin mittauksiin.

Yksi tunnetuimmista Bieberin ryhmän väitteistä, josta on sittemmin tullut psykoanalyyttinen dogmi, on se, että homoseksuaaleilla on ‘dominoiva äiti ja etäinen isä’, jota he pitävät homoseksuaalisuuden ‘syynä’. (emt., 308). Bieberin metodologiaa koskevassa tutkimuksessa Fritz Fluckiger (1966, 4-5) huomauttaa, että kun Bieberin ryhmän psykoanalyytikot ilmoittivat lomakevastauksessaan 58%:lla homopotilaista olevan ‘dominoiva äiti’ (emt., 321), niin heteroseksu- aalisista potilaista 55%:lla ilmoitettiin olevan ‘dominoiva äiti’. Fluckiger (1966) teki jo 1966 yhteenvedon kaikista Bieberin lomakekysymyksistä, jotka koskivat homopotilaan suhdetta äitiinsä. Yli 70 kysymystä tehtiin, jotka koskivat äidin ja pojan suhdetta. Kaikkiaan 27 kysymyksessä homopotilaiden antamat vastaukset erosivat heteroseksuaalien antamista vastauksista tilastollisesti merkitsevällä tasolla. Tämä merkitsee, että enemmistössä vastauksista ei voitu osoittaa tilastollisesti merkitsevää eroa näiden kahden ryhmän välillä, ts. enemmistö vastauksista osoitti, että homo- ja heteroseksuaalit olivat pikemminkin samankaltaisia kuin erilaisia keskenään äiti-poika-suhteessa. Tästä kuitenkin Fluckigerin mukaan vaietaan. (Fluckiger 1966, 8).

Fluckiger korostaa myös, että kyseessä oli potilasotos ja hyvin subjektiivinen tutkimustapa, jossa ei käytetä havainnoitsijasta riippumattomia tutkimusinstrumentteja. Kaikki tutkimusryhmän jäsenet olivat psykoanalyy- tikkoja, joiden teorioiden mukaan dominoiva äiti ja etäinen isä aiheuttavat homoseksuaalisuutta. Kyselylomake psykoanalyytikoille oli tehty tämän ennakko-oletuksen mukaisesti. Psykoanalyytikot myös valitsivat ne potilaat, joita koskien he täyttivät kyselylomakkeen subjektiivisen arviointinsa mukaisesti. Kohteiden arviointia ei tehty ‘double-blind’ -menetelmällä, kuten psykologisessa

180

tutkimuksessa on tapana noudattaa, vaan lomakkeeseen vastaajat tiesivät kuka oli homo- ja kuka heteroseksuaali. Fluckigerin mukaan ei ole yllättävää, että näin subjektiivinen ja ennakko-oletuksia sisältävä tutkimus on vinoutunut (emt., 10).

Fluckiger tarkastelee Bieberin tutkijoiden oletusta siitä, että yhdistelmä dominoiva äiti/etäinen isä yhdessä aiheuttaa homoseksuaalisuutta. Hän kiinnittää huomiota siihen ongelmaan, että puolet homoseksuaalisista potilaista, joilla ei ollut dominoivaa äitiä eikä etäistä isää, oli silti kehittynyt homoseksuaalisiksi.

Fluckigerin mukaan edes Bieberin omista alkuperäisistä tuloksista ei voida tehdä mitään johtopäätöksiä siitä, minkälainen perhetausta mahdollisesti liittyy homoseksuaalisuuteen. Fluckigerin mukaan ennakkoasenteilla on suuri merkitys. Psykoanalyytikot pyrkivät vain löytämään ‘klassisen homoseksuaalisen perhetaustan’ (ja siksi myös löytävät sen). Teorioihin perehtyneet homoseksuaalit myös usein näkevät omassa perhetaustassaan psykoanalyyttisessä kirjallisuudes- sa esiintyvän perhetaustakuvion (emt., 12).

Fluckigerin yhteenvedon mukaan ”kylmä tosiasia on se, että useista erilaisista perhetaustoista lähtöisin olevat pojat kehittyvät homoseksuaalisiksi miehiksi”. (emt., 12). Vasta Siegelmanin (1974) kontrolloidut, vertailuryhmiä käyttävät empiiriset tutkimukset asettivat psykoanalyyttiset teoriat perhetaustasta kyseenalaisiksi, vaikkakaan monet psykoanalyytikot eivät myönnä teorioidensa kanssa ristiriidassa olevia tuloksia päteviksi.

Fluckigerin yhteenvedon mukaan:

”Bieberin tutkimuksesta ilmenee seuraava homomiehen kuva: Hän on onneton olento, joka ei pysty täyttämään heteroseksuaalisuuden biologista ”normia”, koska on lapsuudessaan joutunut äitinsä ja isänsä keskinäisten psykopatologioiden uhriksi. Hänen elämisen ongelmansa eivät johdu niinkään

181

siitä, että yhteiskunta tuomitsee ja joskus torjuu hänet, vaan juuri niistä intrapsyykkisistä vaikutuksista, jotka tekevät hänelle mahdottomaksi elää onnellista elämää.

Tämä kuvaus kuulostaa tutulta. Se on homon stereotypia, jota jotkut psykoanalyytikot ovat tehneet tunnetuksi vuosien ajan. Mutta lukija, joka luulee Bieberin ryhmän esittämien todisteiden olevan päteviä, erehtyy. Hänen tutkimuksensa käsitteelliset formuloinnit ovat hämäriä. Tulokset kerättiin ilman, että objektiivisuus olisi taattu ja siten tutkijoiden piilevät olettamukset tulivat järjestelmällisesti suosittuun asemaan. Tilastollinen käsittely oli riittämätöntä. Tuloksista tehdyt johtopäätökset menevät pitemmälle kuin mihin varsinaiset havainnot oikeuttavat ja ovat joskus päinvastaisia. Pai- koittain nämä johtopäätökset esitetään evankelisella kiihkolla, mikä on vastenmielistä niille, joiden mielestä tieteen ensisijainen tarkoitus on selvittää millainen maailma on eikä millainen sen tulisi olla. Lyhyesti, Bieberin tutkimus on huonoa tiedettä alusta loppuun.” (Fluckiger 1966, 20-21).

Fluckiger toteaa myös Bieberin tutkimuksen, kuten useiden muiden psykoanalyyttisten tutkimusten väittävän, että homoseksuaalit kärsivät psyykkisistä ongelmista ja ovat kyvyttömiä rakkauteen. Kuten Bergler, Socarides ja heihin tukeutuvat suomalaiset psykoanalyytikot, myös Bieber torjuu aggressiivisesti homoseksuaalien rakkauden kokemukset. Bieberin mukaan homoseksuaalit eivät itse- asiassa rakasta niitä miehiä, joita he etsivät kump- paneikseen, he vain purkavat ‘acting outilla’ irrationaalisia impulssejaan. Bieber kuvaa homosuhteita ‘destruktiivisiksi’ ja ‘myrskyisiksi’. Samoin kuin Berglerinkin kieli, Bieberin retoriikka on esineellistävää, yleistävää ja totaalisesti leimaavaa. Bieberille homoseksuaaliset teot ovat vain ‘heteroseksuaalisten impulssien’ vääristynyttä ‘acting outia’ ja osoittavat homomiehen ‘äitifik- saatiota’. (emt., 20).

Bieberin perusteettomat yleistykset homoseksuaalien elämisen ongelmista tai mielenterveydestä ovat vinoutuneita ja synkkiä. Homoseksuaalien ryhmäsamastuminen saavutetaan yksilökohtaisen psykopatologian kautta, joka ‘ei ole tervettä eikä onnellista’. (Bieber ym. 1962, 317). Elämä tässä yhteisössä ‘vahvistaa, fiksoi ja lisää’ häiriöelementtejä jäsentensä syvällä oleviin psyko- patologian muotoihin.

182

Jotkut homoseksuaalit pyrkivät etsimään Bieberin mukaan parisuhteita, jotka kuitenkin ‘perustuvat epärealistisiin odotuksiin’. Homoseksuaalit ovat ‘kyvyttömiä rakkauteen’, parisuhteet ovat ‘lyhyitä ja täynnä riitaa’. Bieberin ryhmä esittää useita vailla perustetta olevia tuhoavia ennusteita. Psykoanalyytikkojen väitteiden mukaan rakkauden odotukset väistyvät ahdistuksen, raivon ja masennuksen tieltä kun maagiset odotukset murtuvat. Parisuhteet menevät säännönmukaisesti poikki ja kehä alkaa uudestaan. Bieberin mukaan parisuhteen katkeaminen ja tästä seuraava oivallus homoseksuaali- suudesta sairautena on useimmin motivoiva tekijä psykoanalyyttiseen käsittelyyn hakeutumiselle. Bieberin ryhmä korostaa sitä, että kaikki homoseksuaalin elämisen ongelmat ovat sisäsyntyisiä ja johtuvat samoista psykodynaamisista syistä kuin itse homoseksuaalisuus. Bieberin mukaan syvä masennustila on tyypillinen homoseksuaalille, mikä on kuitenkin peitetty huolettomuuden ulkokuorella. (emt., 317-318).

Bieberiläisen psykoanalyysin kuva homoseksuaalista sairaana, onnettomana ja kyvyttömänä rakkauteen on ollut yleinen aina tutkimuksen julkaisemisesta vuonna 1962 ja se vaikuttaa edelleen voimakkaasti tämän kirjoitushetken suomalaisessa psykoanalyysissä ja eheytysterapiassa ja jopa kouluopetuksessa. Luokitusten muutoksesta huolimatta tietyt psykoanalyytikot jatkavat homosek- suaalisuuden esittämistä bieberiläiseen tapaan yhä 1990-luvulla niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa. Bieberin tutkimuksessa ja psykoanalyyttisessä kirjallisuu- dessa on merkittävällä tavalla tyystin vaiettu niistä sosiaalisista olosuhteista ja syrjinnästä, jotka ovat vaikuttaneet tutkittujen potilaiden henkiseen tilaan, sen lisäksi, että heillä kaikilla oli skitsofrenian tai jonkin muun todellisen psykiatrisen sairauden diagnoosi (Bieber ym. 1962, 28).

183

Minkälaisia olivat tutkittujen homoseksuaalien elämänolosuhteet? Bieberin psykoanalyyttisessä tutkimuksessa vaietaan tyystin siitä yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka vallitsi tutkimuksen aineiston keruuhetkellä New Yorkissa 1950- luvun alussa: homoseksuaalisuus oli vahvasti leimattu synniksi, sairaudeksi sekä rikokseksi, homoseksuaalit olivat rikosten, kiristyksen, mafian ja poliisin väkivallan kohteina sekä valtiovallan (senaattori McCarthy) homoseksuaali- vainojen kohteena. On mielenkiintoista tarkastella sosiologista tutkimusta, joka on tehty samasta kohderyhmästä (New Yorkin homomiehistä) samaan aikaan kun Bieberin tutkimus kerättiin. Näin saadaan ristivalaistuksena psykoanalyyttinen ja yhteiskuntatieteellinen näkemys samaan ongelmaan ja sen syihin.

Sosiologi Edward Sagarin kirjoitti salanimellä Donald Webster Cory (Cory 1953) ensimmäisen sosiologisen analyysin homoseksuaalien asemasta. Hän toteaa, että homoseksuaalisuutta virallisesti pidettiin sairautena ja sitä ‘hoidettiin’ sähköiskuilla, hormoneilla ja psykoanalyysillä. Hän kertoo, miten yleistä ilmapiiriä hallitsi psykoanalyytikko Bergler (ks. kappale Edmund Bergler: oraalisesti häiriintyneet vääryyksien keräilijät), jonka mukaan homoseksuaalisuus on ‘neuroottista väärennettyä seksuaalisuutta’ (‘counterfeit sex’) ja jonka mukaan homoseksuaalisuus on pysytettävä rikoslaissa kiellettynä, jotta homoseksuaalit ymmärtäisivät hakeutua hoitoon. (Cory 1953, 181-185).

Cory kuvaa sitä, miten Kinseyn (1948) juuri julkistettuja homoseksuaalisuuden yleisyyslukuja vastaan hyökkäsi ‘kokonainen armeija’ psykoanalyytikoita, tilastotieteilijöitä, psykologeja ja sosiologeja, jotka halusivat osoittaa tulokset vääriksi. Cory toteaa, miten kriminalisointi ja kielteiset asenteet johtavat siihen, että homoseksuaalit ovat jatkuvasti väkivallan ja kiristyksen kohteina, koska laki suojaa kiristäjää ja stigma vaientaa uhrin. Lähes ainoat mahdollisuudet tavata sa- moin tuntevia ovat kadut, metrojen vessat ja turkkilaiset saunat. Seksuaalikumppanin etsimisessä pitää olla äärimmäisen varovainen, koska on

184

pystyttävä erottamaan ne, jotka hakevat ryöstösaalista tai väkivallan kohdetta tai ovat salapukuisia poliiseja. Suurimman osan seksuaalisuhteista on jäätävä anonyymeiksi kertasuhteiksi, koska seurausten pelosta ei uskalleta viedä kump- pania kotiin tai antaa tälle osoitetta. Coryn mukaan suurin osa homoseksuaaleista tunsi ‘vihaa, pelkoa ja halveksuntaa’ tällaisia olosuhteita kohtaan, joihin heidät oli pakotettu (emt., 118-119). Suomessa tehty tutkimus osoittaa (Ks. Sievers ym. 1984), että homomiehillä Suomessakin oli rangaistavuuden aikana samanlaiset elämänolosuhteet: puolet oli joutunut kiristyksen kohteeksi ja neljäsosa väkivallan kohteeksi.

Cory kuvaa 1950-luvun alun homobaareja, jotka olivat usein mafian omistamia ja joissa asiakkaat kyräilivät toisiaan pelokkaina harkitessaan, kenen kanssa uskaltaisi ottaa kontaktia. Poliisin edustajien läsnäolo käytävissä ja käymälöissä teki ilmapiiristä pelokkaan ja kireän. (Cory 1953, 131). D’Emilion historiantutkimuksen mukaan homoravintoloissa yleisöä vahtivat poliisit käyttivät samaa sukupuolta olevan henkilön koskettamista pidättämisen perusteena ja syynä ravintolan anniskeluoikeuksien peruuttamiseksi (D’Emilio 1983, 193).

Coryn mukaan jotkut homoseksuaalit onnistuivat jo 1950-luvulla solmimaan pysyvän suhteen, vaikka sen tiellä oli useita esteitä, jotka pyrkivät tuhoamaan suhteen: ymmärtämyksen puute perheen taholta, pilkka naapurien ja työtoverien taholta, epäilevät ja syyttävät kysymykset sekä rikoslain ja kiristäjien aiheuttama paine. Coryn mukaan homoseksuaalisten suhteiden asemaa parannettaisiin, jos niitä voitaisiin tukea sen sijaan että homoseksuaalisuutta pyritään ‘parantamaan’, tukahduttamaan, halveksimaan tai rankaisemaan (emt., 140).

Cory viittaa sosiaalipsykologisiin tutkimuksiin syrjinnän stigmatisoivista vaikutuksista yleensä. Tämän mukaan ei ole yllättävää, että sorretut

185

vähemmistöryhmät omaksuvat heitä syrjivän yhteiskunnan ylläpitämiä stereotypioita ja omaksuu ulkoryhmän opit alempiarvoisuuden oikeuttamisesta. Siitä hetkestä saakka kun homoseksuaali tajuaa tunteensa, hän joutuu Coryn mukaan alttiiksi propagandalle, joka leimaa hänet ‘sairaaksi’, ‘huonommaksi’, ‘alempiarvoiseksi’, ‘degeneroituneeksi’, ‘poikkeavaksi’, ‘perverssiksi’. Cory kuvaa, miten homoseksuaalit itse saattoivat toistaa maailman heihin kohdistamaa pilkkaa ja suunnata sitä homoseksuaalisiin lähimmäisiinsä. Cory kuvaa, miten hän itse koki olevansa alempiarvoinen ja arvoton henkilö, jonka ”sisällä paloi itsehyväksynnän tarve”. (emt., 149).

Coryn mukaan ne, jotka ovat tutkineet rodullisten tai uskonnollisten vähemmistöjen persoonallisuuden sopeutumista syrjintään, ovat havainneet näiden ongelmien olevan yhteisiä muillekin stigmatisoiduille ryhmille. (emt., 150). Cory näkee homoseksuaalin elämänongelmat pääasiassa yhteiskunnan vihamielisyyden ja syrjinnän seurauksina. Hän protestoi sitä vastaan, että Yhdysvaltain hallitus oli ryhtynyt toimenpiteisiin homoseksuaalien löytämiseksi ja erottamiseksi valtionhallinnosta. Hän vertaa homoseksuaaleihin kohdistuvaa vihanlietsontaa Stalinin ja Hitlerin vainoihin. Hän vaati homoseksuaalien syntipukkiaseman muuttamista ja valtiovallan vainon lopettamista. (emt., 243).

Kirjan liitteenä on senaattori McCarthyn aloitteesta aikaansaatu Yhdysvaltain hallituksen mietintö vuodelta 1951, joka koskee ‘homoseksuaalien ja seksuaalipervertikkojen erottamista valtionhallinnosta’. Mietinnön mukaan Yhdysvaltain valtionhallinnossa ei ole paikkaa henkilöille, jotka ‘rikkovat lakeja tai hyväksyttyjä moraalinormeja vastaan’, homoseksuaalisuuteen ja muihin perversioihin syyllistyvät harjoittavat laittomia ja moraalittomia tekoja sekä muodostavat turvallisuusriskin. Komiteanmietinnön mukaan ”on yleisten intressien mukaista ajaa seksuaalipervertikot ulos valtionhallinnosta ja pitää heidät ulkona”. (emt., 176).

186

Kirjoittamassaan New Yorkin homohistoriassa Chauncey (1994) kuvaa sitä, miten yleiset asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan heijastivat kehitystä Euroopassa. Suhteellisen suvaitsevaisesta vuosisadan alkupuolesta asenteet jyrkkenivät voimakkaasti 1930-luvun loppuun mennessä seuraten yleisiä asen- teita suuren laman vaikutuksesta. Seksuaalirikoksia ja homoseksuaalisia skandaaleja koskevat moraaliset paniikit muuttivat mm. pinnalle tulleiden psykoanalyyttisten teorioiden vaikutuksesta homoseksuaalien kuvaa New Yorkissa ja lehdistö kuvasi homoseksuaaleja huumeiden käyttäjinä, lastenraiskaajina, sadisteina, jopa murhaajina. Näkymättömän homoseksuaalin - samoin kuin näkymättömän kommunistin - mielikuva vainosi kylmän sodan Yhdysvaltoja. Poliisi tiivisti yrityksiään tukahduttaa homoseksuaalisuutta, mikä näennäisesti lisäsi ‘seksuaalirikollisuuden’ määrää ja aiheutti lisäpaniikkia. Samaa sukupuolta olevan henkilön lähestymisyrityksistä pidätettyjen miesten määrä Manhattanilla kasvoi kolmeen tuhanteen vuodessa 1940-luvun loppuvuosina. (Chauncey 1994, 358-361).

Coryn ja Chaunceyn kuvaamissa olosuhteissa ei ole yllättävää, että homoseksuaalien keskuudessa esiintyi mielenterveyden ongelmia. Pikemminkin voidaan ihmetellä sitä, että Evelyn Hooker vuonna 1957 ilmestynyttä tutkimustaan varten löysi myös henkisesti tasapainoisia homoseksuaaleja.

Psykoanalyytikot Edmund Berglerin johdolla toimivat psykoanalyyttisen leimaamisen ja rangaistavuuden pääideologeina New Yorkissa 1950-luvun alussa. On poliittinen kannanotto, että Bieberin ym. psykoanalyyttisissä tutki- muksissa vaietaan tyystin niistä epäinhimillisistä sosiaalisista olosuhteista, joissa homoseksuaalit tutkimushetkellä joutuivat elämään. Psykoanalyyttinen poti- lasotos heijastaa hyvinkin niitä epätoivoisia olosuhteita, joissa homoseksuaalit joutuivat elämään. Psykoanalyyttisessä tutkimuksessa ummistetaan silmät

187

todellisilta sosiaalisilta epäkohdilta ja psykiatrisoidaan selittämällä sisäsyntyisiksi sosiaalisen syrjinnän aiheuttamat psyykkiset ongelmat. Todellisesta sosiaalisesta syrjinnästä johtuvat ongelmat mitätöidään ‘tulkitsemalla’ ne vain ‘sairauden’ oireiksi.

Tutkimuksensa lopuksi Bieberin ryhmän tutkijat esittävät Radon muotoileman biologistisen tieteenfilosofisen perustan, jonka vuoksi he pitävät homoseksuaalisuutta määritelmällisesti sairautena: ”Oletamme, että heteroseksuaalisuus on biologinen normi ja että kaikki yksilöt ovat heteroseksuaaleja, ellei heidän kehitykseensä puututa” (Bieber ym. 1962, 319).

Bieberin tutkimus on tärkeä niille, jotka haluavat nähdä homoseksuaalisuuden sairautena ja homoseksuaalit sisäsyntyisistä syistä häiriintyneinä. Bieberin dogmit ovat muodostaneet suomalaisen yliopistopsykiatrian rungon Achté- Alanen-Tienarin Psykiatria-teoksen osalta kautta sen historian. (Heikkinen ja Stålström 1991). Bieberin tutkimus on arvokas myös niille, jotka uskonnollisista syistä näkevät homoseksuaalisuuden ‘luonnonvastaiseksi’ tai ‘luomisjärjestyksen’ kieroutumaksi. Siinä missä homoseksuaalisuus uskonnon pohjalta lähtevälle on ‘luomisjärjestyksen kieroutuma’, Bieberin psykoanalyy- sille se on ‘biologisten normien’ vastaista käyttäytymistä, jonka ovat aiheuttaneet ‘luonnonvastaiset’ sukupuoliroolit perheen vanhempien keskuudessa.

Bieberillä on ollut merkittävä osa myös teologisen etiikan piirissä, jossa siihen on usein vedottu rituaalinomaisesti, itsestäänselvyytenä ja alkuteokseen tutustumatta. Suomen Kirkon tutkimuslaitoksen tutkimus (Lindqvist ja Sihvo 1975, 29) ottaa Bieberin tutkimuksen yhdeksi lähtökohdakseen tarkastellessaan homoseksuaalisuuden ‘muuttamista’, esittäessään ‘sublimoinnin’ eettisenä ratkaisuna homoseksuaalin elämälle ja määritellessään homoseksuaalisuuden ‘luomisjärjestyksen vääristymäksi’ (Lindqvist ja Sihvo 1975, 37). Bieberin

188

tutkimuksen asemaa ja käyttöä kuvastaa se, että mainitussa Lindqvistin ja Sihvon tutkimuksen lähdeviiteluettelossa ei ole lainkaan mainittu Bieberin tutkimusta

lähteenä ja itse tekstissä sen tekijöiksi väitetään täysin virheelliset henkilöt14. Näin ollen näyttää siltä, etteivät Lindqvist ja Sihvo ole lainkaan nähneet alkuteosta, vaikka sillä on teoreettisesti keskeinen asema homoseksuaaleihin kohdistuneessa sorrossa.

Vastaavaa menettelytapaa noudattaa seuraavan polven teologinen eetikko, ns. eheytysterapiaa propagoiva Cederberg (1994). Ottamatta selvää, ovatko Lind-

qvistin ym. kannat muuttuneet15 Cederberg teki Kirkon tutkimuskeskukselle tutkimuksen, joka perustuu mm. Bieberiin, Raamattuun ja Lindqvistiin-Sihvoon (1975). Cederberg tarkastelee homoseksuaalisuuden ‘parantamista’ kristillisen eheytysliikkeen auktoriteetin, psykologi van den Aardwegin ‘eheytysterapian’ (Aardweg 1984, 1985 ja 1996), sekä Feldmanin ja MacCullochin kehittämän säh- köiskuilla annettavan käsittelyn avulla. (Cederberg 1994, 24-33).

Lindqvistin ja Sihvon tavoin Cederberg vetoaa psykoanalyytikko Bieberin tutkimukseen, jonka hän virheellisesti väittää käsittävän ‘liki tuhat’ mieshomoseksuaalia (emt., 20). Bieberin tutkimus käsitti kuitenkin vain 106 henkeä. Kun Cederbergin lähteissä ei ole mainittu Bieberin tutkimusta, näyttää ilmeiseltä, ettei myöskään Cederberg ole edes tutustunut alkuperäiseen tutkimuk-

14 Lindqvist ja Sihvo (1975, 29) väittävät Bieberin tutkimuksen tekijöiksi ryhmää "Bieber, Greshman, Ovesey ja Weiss (1962)", vaikka tutkimuksen ovat tosiasiassa tehneet Bieber, Dain, Dince, Drellich, Grand, Gundlach, Kremer, Rifkin, Wilbur ja Toby Bieber (1962).

15 Lindqvistin kanta homoseksuaalisuuteen on ratkaisevasti muuttunut, esim. Lindqvist (1984), mutta Kirkon tutkimuslaitoksen raportti on jäänyt virheelliseksi ja vaikuttaa seuraaviin eetikkosukupolviin. Mielestäni Cederbergin tapaa on kuitenkin pidettävä epäeettisenä, koska hän ei ota huomioon, miten selkeästi Lindqvistin näkemykset ovat muuttuneet ja miten Lindqvist on ottanut julkisuudessa kantaa homoseksuaalien ihmisarvon puolesta.

189

seen! Cederberg ilmaiseekin viittaavansa Bieberin tutkimukseen rituaalinomaisesti: ”Bieberin teoria ja muut vastaavanlaiset ovat luultavasti tavallisimpia (kursivointi lisätty) homoseksuaalisuutta selittäviä teorioita.” (emt., 20). Hämmästystä herättää myös se, että Cederberg viitatessaan ‘eheytysterapeutti’ van den Aardwegin psykoanalyyttisiin teorioihin, joiden mukaan mm. Jumala on luonut ihmisen perustaltaan heteroseksuaaliksi (van den Aardweg 1984, 33), käyttää tämän nimestä järjestelmällisesti kymmeniä kertoja virheellistä muotoa (Aartweg). Miten jälleen yksi Kirkon tutkimuskes-kuksen tutkija voi viitata keskeisinä pitämiinsä lähteisiin, kun hän ei ilmeisesti ole edes tutustunut niihin?

Samanlainen puutteellisuus ilmenee suomalaisen homoseksuaalien syrjinnän ideologin ja eheytysterapian maahantuojan Asser Stenbäckin uusimmassa teoksessa, jossa Irving Bieberin ym. (1962) viitteessä käytetään virheellistä nimeä (Irwing) ja virheellistä vuosilukua (1968). Tämän vuoksi voidaan perus- tellusti kysyä, onko Asser Stenbäck edes pitänyt kädessään teosta, johon hän kui- tenkin keskeisesti viittaa (Ks. Stenbäck 1993, 15). Jälleen yksi ‘eetikko’ joka selvästi ei ole edes tutustunut alkutekstiin!

Yleensä tieteeseen kuuluva julkisuus ja tieteentekijöiden keskinäinen kritiikki vaikuttavat hillitsevästi epätarkkuuksiin. Konservatiivisen uskonnollisuuden ja psykoanalyysin rajoilla toimittaessa tilanne on ongelmallisempi, koska molempien ideologioiden mukaan on ‘itsestäänselvää’ , että homoseksuaalisuus on biologisen järjestyksen häiriö, ‘kieroutuma’, ‘perversio’ tai ‘biologisen normin’ rikkominen Bieberillä ja ‘luomisjärjestyksen kieroutuma’ raamattutulkinnan mukaan. ‘Itsestäänselvyyksiä’ ei tarvitse tarkistaa lähdekriittisesti. Kaikkihan tietävät, että apostoli Paavalin ja psykoanalyytikko Bieberin mukaan homoseksuaalisuus on ‘häiriö’ ja ‘kieroutuma’.

190

Bieberin ryhmän esittämistä ‘paranemisluvuista’ on käyty kiistaa kohta puoli vuosisataa. Kinsey-instituutin tutkija C.A. Tripp (1987) kertoo, miten Kinseyn tutkimusryhmä pyysi Bieberiltä tarkempia tietoja niistä ‘19-50’ prosentista, joiden väitettiin parantuneen Bieberin tutkimuksessa. Pitkän viivyttelyn jälkeen Bieber itse totesi, että hänellä olisi esittää vain yksi homoseksuaali, jonka voisi katsoa ‘parantuneen’, mutta hän on niin huonoissa väleissä tämän kanssa, ettei katsonut voivansa ottaa tähän yhteyttä. Tripp kysyy, eikö Bieberin taholta ole kyse virheellisen informaation antamisesta. (Tripp 1987, 236).

Kun Tripp ensimmäisen kerran julkisti epäilyksensä Bieberin muuttumisluvuista, tämä teki hänestä virallisen kantelun APA:n (American Psychological Association) tutkimuseettiselle komitealle. Komitea ilmoitti tarkistavansa, onko Bieberin ‘tieteellistä rehellisyyttä ja uskottavuutta’ julkisesti loukattu. APA:n komitea päätyi 16.6.1976 tulokseen, jonka mukaan Trippin epäilyjä muut- tumistulosten virheellisyydestä ‘ei voida pitää epäeettisinä’. (emt., 287).

Cederbergin virheellisten väitteiden perusteella saisi siis kuvan useista sadoista ‘parantuneista’ kun itse asiassa APA:n selvityksen mukaan yhdestäkään muuttumistapauksesta Bieberin ryhmässä ei ole näyttöä!

Bieberin kuolema vuonna 1991 noteerattiin laajasti maailman lehdistössä. Brittiläisessä päivälehdessä, The Guardianissa, julkaistiin 29.8.1991 seuraava muistokirjoitus, joka myös käännettiin suomeksi välittömästi Psykologia- lehdessä:

”Tri Irving Bieber, amerikkalainen psykoanalyytikko ja New York Collegen psykiatrian laitoksen emeritus- professori, oli tunnettu homoseksuaalisuutta koskevien kiisteltyjen näkemystensä johdosta. Vuonna 1962 hän johti työryhmää, joka oli tehnyt yhdeksän vuotta kestäneen, 106 homomiestä koskeneen

tutkimuksen selvittääkseen homoseksuaalisuuden syyt. Hän tuli siihen tulokseen, että homoseksuaalisuus on sairaus, joka voitaisiin hoitaa ja ehkäistä psykoterapian keinoin. Hänen käsityksensä

191

mukaan varhaislapsuuden perhesuhteiden häiriöt myötävaikuttavat homoseksuaalisuuden ilmenemiseen.

Hänen tutkimuksensa Homosexuality: A psychoanalytic study of male homosexuals (1962) auttoi tuomaan asian julkiseen keskusteluun Yhdysvalloissa, mutta hänen näkemyksensä homoseksuaalisuudesta poikkeavana käyttäytymisenä on pääosin hylätty.

Tämä kiihkeä silmälasipäinen mies, joka myöhemmin joutui ankaran parjauksen kohteeksi, kieltäytyi tunnustamasta, että hän olisi tehnyt mitään virheitä. New Yorkissa kasvaneena hän valmistui New York Medical Collegesta vuonna 1930 ja työskenteli Yale Medical Collegessa ja New York Universityssä ennen liittymistään New York Medical Collegeen 1953. Erään kollegan mukaan Bieberin oli vaikea myöntää erehtyneensä pitäessään kiinni käsityksistään, jonka mukaan homoseksuaalisuus olisi sairaus. Parjaus, jota hän vanhuuden vuosinaan joutui kohtaamaan, oli hyvin tuskallista, mutta hän ei ikinä perääntynyt. Hän oli kuollessaan 80-vuotias”. (Psykologia 1991, 26, 478-485).

Joulukuussa 1994 yhdysvaltalaisten psykoanalyytikkojen järjestön NARTH:in lehti julkaisi Irving Bieberin muistonumeron, jossa useat psykoanalyytikot muistelivat Bieberiä ja tämän tutkimusta. Lehdessä haastateltiin Bieberin tutkimusryhmän jäsentä ja Bieberin leskeä Toby Bieberiä, joka kertoi psykoanalyytikkojen Irving Bieber ja Charles Socarides taistelusta heidän vastustaessaan homoseksuaalisuuden poistamista sairausluokituksesta vuonna 1973. Haastattelun mukaan Irving Bieber piti sairausluokituksen muutosta ‘tieteen ja ihmisyyden kannalta tuhoisana’. Toby Bieberin vakaumuksen mukaan ‘sairausluokituksen muuttamisessa tehty virhe tullaan vielä korjaamaan’. (NARTH Bulletin II(3), December 1994, 6). Täten homoseksuaalisuuden palauttaminen sairaudeksi on yksi psykoanalyyttisen eheytysliikkeen (NARTH) keskeisen ideologin, Toby Bieberin, tavoitteita.

”All in the mind” - näin otsikoitiin Bieberin muistokirjoitus The Guardianissa 29.8. 1996, mikä kuvastaa hyvin Bieberin tutkimuksen ominaisluonnetta ja sen sovellutusta psykoanalyysiin ja teologiseen etiikkaan. Bieberin tutkimuksen patologiakuva on todellakin vain ‘pään sisällä’. Sen tekijät eivät koskaan itse

192

nähneet tutkittuja potilaita. Potilaat eivät myöskään itse täyttäneet tutkimuslo- makkeita. Lomakkeita täyttäneet psykoanalyytikot eivät itse olleet homoseksuaalisuuden asiantuntijoita, vaan vastasivat lomakkeeseen omien mielikuviensa mukaisesti. Bieberin tutkimusta levittävät suomalaiset eetikot eivät puolestaan ole koskaan edes lukeneet Bieberin tutkimusta, vaikka käyttävät sitä teoreettisesti merkittävänä lähteenä! Bieberin tutkimus ja sen käyttö havainnol- listaa näkemystä homoseksuaalisuuden patologiateoriasta ‘pään sisällä’ olevana konstruktiona. W.I. Thomasin muotoileman, symbolisen interaktionismin peruslauseen mukaan kuitenkin ”--- sillä, mikä määritellään todelliseksi, on todelliset seuraukset”. (Ks. esim. Cory ym. 1963, 6). Bieberiläinen sairauskäsitys on vuosikymmenien ajan luonut kuvaa homoseksuaaleista onnettomina, sairaina ja biologisten normien vastaisina. Tällä on erittäin konkreettisia seurauksia. Leimaamisesta aiheutuva syrjintäideologioiden sisäistäminen, alhainen itsetunto ja yksinäisyys ovat olleet ja ovat yhä edelleen homoseksuaalisten nuorten merkit- tävästi kohonneen itsemurhariskin taustalla (Remafedi 1994).

Cederberg, joka esittelee itsensä Suomen kirkon eetikoksi, on luonut patologiakuvansa Bieberin tarjoamalle, varsin olemattomalle perustalle. Cederbergin patologiakuvalla on puolestaan hyvin konkreettisia seurauksia. Cederberg esittää homoseksuaalisuuden käsittelyyn annettavaksi sähköiskuja 20 kertaa, kunakin kertana 30 iskua. Tämä on yhteensä 600 sähköiskua. Cederberg ei spesifioi volttimäärää, mutta toteaa, että isku on ‘erittäin epämiellyttävä’! (Cederberg 1994, 31).

Tutkittuani Bieberin vaikutusta suomalaiseen psykiatriaan ja teologiseen etiikkaan olen todennut, että suomalaisesta perspektiivistä käsin näyttäisi siltä, että Bieber olisi maailman johtava homoseksuaalisuuden asiantuntija. Bieberin yli neljännesvuosisadan ajan nauttima kannatus suomalaisten teologisten tutkijoiden ja psykiatrian professoreiden keskuudessa näyttäisi vakiinnuttaneen

193

tämän yhdeksi pysyväksi homoseksuaalisuuden patologisoinnin auktoriteetiksi Suomessa. (Stålström 1996a).

Tämän päivän yhdysvaltalaiseen psykoanalyytikkokoulutukseen tutustuminen asettaa kuitenkin Bieberin merkityksen oikeisiin suhteisiin. Koulutusanalyytikkona Los Angelesin psykoanalyyttisessä instituutissa toimivan Diana Millerin mukaan monet tämän päivän yhdysvaltalaisista nuorista psykiat- reista ja psykoanalyytikoista eivät ole koskaan edes kuulleetkaan Bieberistä, muuten kuin korkeintaan omalaatuisena historiallisena hahmona, jolla ei ole mitään liittymäkohtaa nykypäivän kysymyksiin. (Haastattelu, psykoanalyytikko Diana Miller, 1.4.1996).