#24835: - Re: Re: Re: Re: Re: Re: Re: Hesarin tärkeä artikkeli sitoutumisesta

"Tätähän olet sitten käyttänyt selityksenä korvaavaan kiinnittymiseen samaan sukupuoleen, muutenhan tuloksena olisi aseksuaalisuus. Älä nyt hyvä ihminen kiellä omia teesejäsi, se tekee keskustelun hankalaksi."

En oikein näe muuta selitystä tälle tulkintaerolle kuin että näemme joko ihmisyksilön lähtökohtaisen tilan tai koko "kiinnittymisen" tapahtuman eri tavalla. Yritän tarkemmin kuvata omaa käsitystäni tapahtumasta.

Kun vauva ilmestyy maailmaan, sillä ei vielä ole käsitystä siitä, mitä se tulee kohtaamaan. Sillä ei siksi myöskään ole ennakko-odotuksia kohdattavien suhteen. Jos vauva syntyisi vaikkapa susien pariin, siitä tulisi (mikäli sudet saavat sen pidettyä hengissä) melko lailla suden kaltainen olento ainakin psyykeltään ja käyttäytymiseltään, ja tulisi mitä ilmeisimmin myös seksuaalisen toiminnan käynnistyessä osoittamaan seksuaalista huomiota susia kohti. Lapsesta tulisi vartuttuaan siis melko suurella todennäköisyydellä zoofiili, vaikka saisikin tilaisuuden kohdata ihmisiä myöhemmin. Hän ei olisi saanut mahdollisuutta "kiinnittyä" ihmisiin (hän todennäköisesti susien lailla pelkäisi ihmisiä), mutta olisi sen sijaan "kiinnittynyt" susiemoonsa ja mahdollisesti myös joihinkin muihin lauman yksilöihin, jotka olisivat osallistuneet hänen hoitamiseensa.

Kun vauva taasen syntyy ihmisten joukkoon, hän "altistuu" ihmisille. Ne ihmisistä, jotka eniten viettävät aikaa lapsen kanssa, tulevat tietenkin vauvalle tutuksi. Kiinnittymisajatuksen mukaan lapsi sitten tulee "kiinnittymään" niihin, jotka häntä siinä määrin miellyttävät (eli parhaiten vastaavat hänen tarpeisiin), että hänessä herää pysyvä luottamuksen ja henkisen sitoutumisen tila. Tätä tilaa kutsun siis "kiinnittymiseksi". Hänen ympärillään on varmasti muitakin ihmisiä, jotka häntä saattavat miellyttää, mutta jotka eivät ole hänen luonaan niin säännöllisesti tai eivät ole häneen niin tunneintensiivisessä yhteydessä. Heihin lapsi varmasti voi "kiintyä", muttei "kiinnity".

Näkemykseni mukaan ei siis ole olemassa mitään valmista "oletuskiinnittymistä", vaan lapsi "kiinnittyy" kehen tahansa, joka häntä huolella ja tunneperäisesti hoivaa. Sen sijaan olennot, jotka eivät tätä tee, eivät myöskään tule aikaansaamaan "kiinnityksen" tasoista tunnesuhdetta. He jäävät luonnollisesti kaikin tavoin etäämmälle lapsen maailmassa, myös tunnetasolla. Lapsen luota kokonaan poissa olevat olennot ovat lapsen psyykessä myös tietenkin poissaolevia, siis "ei olemassa olevia" (lapselle heitä ei todellakaan ole ollenkaan olemassa).

Mikäli vauva ei saa tilaisuutta kiintyä isäänsä (eli "miehen" prototyyppiin", hänen ensimmäiseen "mieskokemukseensa"), hänen tulevat suhteensa miehiin suurella todennäköisyydellä on epävarmalla pohjalla, ellei sitten jossakin vaiheessa saa tilaisuutta "kiinnittyä" vaihtoehtoiseen mieshenkilöön. Todennäköisyys tähän on sitä pienempi, mitä etäämpi tai pelottavampi hänen "miesprototyyppinsä" on ollut - tai jos tällaista "miesprototyyppiä" ei ollenkaan ole ollut.

Toki on tavallista, että lapsi jossakin vaiheessa alkaa "oireilla" isän "puutostaan", nimenomaan hakeutumalla miesten seuraan - ja näin varsinkin, jos hänellä kaikesta huolimatta kuitenkin on positiivinen mielikuva "miehestä" ja siksi kokee kaipuuta heitä kohtaan (on esimerkiksi nähnyt lapsia, joiden isä kohtelee heitä tai jopa hetken häntä itseäänkin hyvin, tai nähnyt muussa yhteydessä "hyvän isän" roolimallin).

Äiti sitten omalta osaltaan läpikäy tämän saman kuvion vauvan suhteen (ja varsinkin vauva äidin suhteen). Lapsen kohdalla tulos tästä kaikesta on siis jonkinlainen summa näistä kokemuksista, eli hänelle kehittyy mielikuva "miehestä" ja "naisesta" kokemustensa mukaan. Mutta hän siis "kiinnittyy" vain niihin olentoihin, jotka hänen luottamuksensa ja tunneperäisen suhteen häneen osaavat ja haluavat aikaisessa vaiheessa luoda. Tämä sitten vaikuttaa jatkossa siihen, onko hän ylipäänsä kykeneväinen muodostamaan luottamuksellisia suhteita tulevaisuudessa, ja myös kehen hän näitä suhteita osaa muodostaa, jos ollenkaan osaa.

Kuten näemme, lapsen elämässä on lukuisia asetuksia, mitä tulee hänen suhteisiinsa muihin ihmisiin yksilöinä ja sukupuoltensa edustajina. Pienelle lapselle seksuaalinen edustus ei ole vielä merkittävässä asemassa (joskin jos hän sitä joutuu kohtaamaan, sillä on todennäköisesti häneen suuri vaikutus), mutta sukupuolinen edustus on tärkeää alusta asti. Lapsi alkaa jo varhain kiinnostua ympäristöstään ja varsinkin eri sukupuolten edustajista ja verrata itseään näihin. Samoin hän ottaa mallikseen roolihahmoja, jotka häntä jollakin tavalla puhuttelevat - ja joihin lapsella ylipäänsä on mahdollisuus tutustua.

"Tämänhetkiset tutkimustulokset eivät vain ole kovin rohkaisevia, sillä muissakaan kuin eheytyspuoskaroinnissa pysyviä tuloksia orientaatiossa ei olla saavutettu. Pedofilian suhteen on pystytty hillitsemään käytöskaavaa, samoin kuin vaikkapa homoja tai heteroita voidaan vaihtelevalla menestyksellä opettaa selibaattiin."

Selibaatti on enemmän mielenhallintaa kuin sukupuolinen tila, ja koen myös tähänastisten "eheytysten" pohjautuvan enemmän mielenhallintaan kuin todelliseen sisäiseen muutokseen. Se ei siis ole todellinen muutos ollenkaan. Sukupuolisen suuntauksen vaihtaminen - jos se siis oikeasti edes on mahdollista enää muodostuttuaan "peruuttaa" - edellyttää tunnetason muutoksen: minun on voitava "kiinnittyä" toisen sukupuolen edustajiin kuin mitä olen tähän asti voinut. Jos kyseessä on pelkkä "kiintyminen", asia lienee vielä helpompi, sillä ainakin silloin se on kuin vaihtaisi makkaradieetistä parsakaaliin.

Mielenkiintoista on myös ajatus siitä, että niin hetero kuin homokin valitsee kumppaninsa hyvin tarkkaan koko tarjolla olevasta valikoimasta. Meitä ihmisiä on lukuisia eri tyyppejä ihan saman alueenkin kansalaisissa, ja vain harva meistä tykästyy "kehen tahansa" naiseen tai mieheen. Olemme yleensä aika tarkkoja siitä, mitä ominaisuuksia - sekä fyysisiä että psyykkisiä - odotamme tulevalta kumppaniltamme, ja mihin ihastumme tai mistä kiinnostumme. Toiset tykkäävät vaaleista, toiset tummista, jotkut haluavat vilkkaan ja toiset rauhallisen kumppanin, ja niin päin pois.

Luulen kuitenkin, että melkein kuka tahansa olisi valmis tinkimään ainakin jostakin "ihannekuvansa" ominaisuudesta, mikäli tapaavat jonkun, joka muuten puhuttelee. Miksi tämä "tinkiminen" ei ulotu sukupuolten välille - vai voisiko ulottua, muillakin kuin biseksuaaleilla?

Osaavathan useimmat meistä ystävystyä ("kiintyä") oman seksuaalisen halun kohdistumisen vastaisesti, eli hetero samanneuvoisten kesken ja homot vastakkaisen sukupuolen kanssa. Missä kulkee "ystävyyden" ja "suhteen" raja yleensäkään? Monen mielestä juuri seksissä, mutta onko tämä muuta kuin tietoinen päätös yleisen koodin mukaisesti?

Voi myös tämän pohjalta aiheellisesti kysyä, onko vannoutunut heterous tai homous muuta kuin ahdasmielistä suhtautumista omaan luontaiseen seksuaalisuuteensa? Olisimmeko pohjimmiltamme sosiaalisesti seksuaalisia, kuten lemppariesimerkkimme bonobot? Onko koko homouden ja heterouden kysymys pelkkä sosiaalinen neuroosi, ahdasmielistä ja luontaista olemustamme rajoittavaa ajattelua, joka vaikuttaa jopa varttumisemme lopputulokseen ohjaavasti, ja homouden tai heterouden "kammo" (eli "en halua sitä tai tätä") vain tämän tunnepohjaisen ajattelun ilmentymä?

Mutta palatakseni tätä kautta alkuperäiseen kysymykseen, luulen että koko tunnepohjainen ajattelumme seksuaalisuudestamme on kulttuurillisista syistä melko tiukkaa ja kaavoittunutta, ja tästä syystä koemme myös, ettemme osaa muuttua, vaikka haluaisimme, emmekä edes halua muuttua, sillä pelkäämme seurauksia. Uutuus, joka koskee sisintä olemustamme, ei viehätä, se pelottaa. Ymmärrän myös, että kun ihminen vakiintuu olemukseensa (mikä se sitten sattuu lopulta olemaankin), hän ei koe mitään syytä lähteä sitä vaihtamaan. Jos hän jo seurustelee homosuhteissa tai heterosuhteissa, hän on vakiinnuttanut olemassaolonsa omanlaiseensa tilaan, ja joutuisi muuttuessaan hylkäämään koko asetelman.

Siksi voisin kuvitella, että helpoiten voisi muuttua ihminen, joka vielä on elämänsä kynnyksellä, eikä vielä ole "lukinnut" itseään johonkin tiettyyn oletusasetelmaan, ja siinä samassa sitouttanut myös muita ihmisiä hänen ympärilleen. Toinen vaihtoehtoinen "muuttuja" olisi ihminen, joka on nykyisellä tiellään kohdannut "seinän", eikä löydä muuta ulospääsyä kuin itsensä totaalisen muuttamisen.

Mutta onko sukupuolisuutensa vaihtaminen lopultakaan mikään erityisen iso juttu? Rakastamaan oppinut osaa rakastaa ketä tahansa, kohteesta riippumatta, ja mikäli osaa ystävystyä sukupuolesta riippumatta kenen kanssa tahansa, askel on pieni siihen, että hyvän ystävänsä kanssa muodostaisi pienen yhteisön ja voisi myös yhteisestä kiinnostuksesta ruveta harrastamaan seksiä.

Ymmärrettävänä esteenä näkisin sen (ellei jo tässä vaiheessa joku mainituista tee tiukkaa), että sukupuolisella tasolla kokee vastenmielisyyttä "oman seksuaalisen suuntauksen" vastaista seksuaalista toteuttamista kohtaan. Mutta onko tämä sitten mitään muuta kuin merkki opitusta psyykkisestä lukosta?

Todellinen ongelma lienee kuitenkin "kiinnittymisessä" tai sen poisjäännissä: ellet ole "kiinnittynyt" kyseiseen sukupuoleen, et myöskään todennäköisesti voi kokea siihen yhteenkuuluvuutta. Aversio pahentaa asiaa entisestään.

Huomatkaa, etten puhu erikseen homojen muuttumisesta heteroiksi, vaan käsittelen koko seksuaalisen suuntauksen kirjoa samalla kertaa. En nyt myöskään väitä mitään, vaan esitän rohkeita spekulaatioita tiukan moraalin tai ehdottoman käsityksen omaaville sukupuolisuutensa toteuttajille. Olisiko minusta toimimaan omaa käsitystäni vastaan?

Kiitos muuten vaihteeksi asiallisen keskustelun osallisille!