#22042: - Re: 22011

_Kristuksen usko ei ole aate,  turvallinen pyhäkoulumielikuvakokoelma.  Sitä  on uskonnollisuuden taso.  Ja kun sanoin,  että tämä on kirjoittajan omaisuutta - tarkoitin juuri uskonnollisuuden tason elämää,  joko nykyistä tai elettyä,  ja sitä taustaa vasten hän rakentaa kuvaa muiden  uskonelämästä.
Pyhän Hengen synnyttämä uskon suhde on enemmän,  se on persoonien vuorovaikutusta. 

"Ihminen, joka on varttunut turvallisuuden ympäröimänä, ei sorru aatteisiin. Hän on turvassa itsessään, ja uskaltaa luottaa itseensä. Hän ei etsi ryhmän tukea ja ulkopuolista suojaa."  

_  Jaa,  aika rohkea väite,  josta voidaan olla useampaa mielipuolta.  Ja saahan sitä olla.  

"He eivät pakota, vaan jättävät ratkaisun sinulle itsellesi. He kehottavat sinua tutustumaan rehellisesti omaan itseesi, eivät yritä lyödä sinuun leimoja: "tällainen olet".

_Eihän kasvanut uskovainen murjo lähimmäistään henkisesti.   Pakottaminen,  missä sellaista olet nähnyt?  Elämä tuo ymmärrystä.  Untuvikot sitä voivat kyllä yrittää, no se herättää tietysti ahdistusta.   Raamattu suhtautuu asiaan realistisesti,  esim Paavalin neuvot lempeydestä suhtautumisessa esim vanhoihin naisiin ja miehiin. P:Li   kehottaa myös välttämään äskenkääntyneiden käyttämistä srk-viroissa. 

"Aate, dogmi, ismi ja muut "kehyksin rajatut" katsomukset tarjoavat siis vain pienen ikkunan maailmaan, ja pahinta niissä yleensä on se, että tämäkin ikkuna on vahvasti manipuloitu"
_ Aivan yhtälailla esim jaettu mediatodellisuus manipuloi ihmistä suureen kapeakatseisuuteen,  eritoten televisio.  Radio on ehkä laaja- alaisempi väline. Ainakin paikoitellen.        Niin,  jos Jumalan olemassaolo,  ja siitä nousevat eettiset velvoitteet pitää saada pois näkyvistä - kaikki keinot kai on käytettävä,  että se todellisuus olisi ainakin niin pieni kuin mahdollista,  ja uskovaiset suppeakatseisia änkyröitä,  ei mitään uutta auringon alla.

_On ihan ymmärrettävää,  että ihmisestä näyttää uskovaisuus takahikiäläisyydeltä ja suppeudelta ja umpimielisyydeltä ja vaikka miltä..  Aivan samoin itse koin vielä  90-lla,  kun kuuntelin erään uskovan naisihmisen kertomusta johdatuksesta jossain arkisessa asiassa.   Ei tätä "hullutusta" voi valitettavasti poistaa,  se tulee lopulta  eri hengellisistä valtakunnista.
Mutta siinä valtakunnassa voi käydä niinkin kuin Samareassa,  johon Filippus lähti  ja julisti Jeesuksesta,  Ja syntyi suuri Ilo!

#22050: - Re: Re: 22011

Vielä sanoisin,  että Jumala etsii valtakuntaansa ihanasti niitä,  jotka usein ovat monen mielestä avuttoman oloisia,  puutteellisia,  ärrävikaisia tai  isonenäisiä, joskus lapsekkaan tuntuisia,  - joskus ei, " kaikenlaisia ihmisiä,  mutta ne ovat aarre Jeesukselle juuri vaillinaisuudessaan.  Hänellä on valikoimaton rakkaus kaikkea sitä kohtaan,  jota ihmiseksi mainitaan.
Itseensä tyytyväiset eivät Häntä tarvitse,  mutta niitä on miljoonittain,  jotka tarvitsevat. Syyllisyytensä,  pelkojensa,  sairauksiensa,  riippuvuuksiensa takia.
Minä tahdon kiittää Häntä joka huolii, joka suorastaan vaatii sellaiset seuraansa.  Eikä ainoastaan anna heille täydellistä anteeksiantamusta ja puhdistusta,  vaan tahtoo vielä ottaa lähimmäksi omaisekseen,  lapsekseen - siis ymmärsitkö  -omaksi lapsekseen,  lähelle itseään. 

#22050: - Re: Re: 22011

Meidän kannattaa tarkastella Kristinuskoa yhtenä uskontona toisten joukossa, sillä vaikka kaikki uskonnot julistavat omaa oikeassa oloaan, ne ovat kaikki vain ihmisen oman uskonnollisuuden tarpeen ilmentymiä.

Uskoon tarttuminen on hyvin henkilökohtainen prosessi, ja perustuu syvällä sisällämme olevaan alitajuiseen ymmärrykseen, että yksin jäädessämme olemme tuhon omat. Tämä kriisi syntyy jos on syntyäkseen heti syntymämme jälkeisessä vaiheessa, jolloin ympäristön vastaanotto ratkaisee sen, millaisena koemme ympäröivän maailman - mahdollisesti jopa lopun ikäämme. Ensimmäiset elinvuotemme ovat ne kaikkein ratkaisevimmat, ja myöskin kriittisimmät. Ne ratkaisevat paitsi oman suhtautumisemme myös oman tulevan käyttäytymisemme suhteessa ympäristöömme.

Mitä enemmän koemme olevamme epätervetulleita, sitä ankarammin koetamme aktiivisesti etsiä hyväksyntää, tavalla millä hyvänsä. Yleensä tämä johtaa vain lisääntyvään torjuntaan ympäristön taholta. Seurauksena yksilö joko kokee, että on itse syypää torjumiseen, eli muuttuu itsehalveksivaksi, tai kokee ympäristön vihamieliseksi, ja muuttuu ympäristöään kohden halveksivaksi. Sekamuotojakin esiintyy. Kolmas ratkaisu on lamaantuminen, mutta se vaatii yleensä vakavan henkilökohtaisen kriisin.

Tervetulleeksi tulemisen kokemus edellyttää hyväksyvän ja rakastavan lähiympäristön. Kyseessä on siis käytännössä omien vanhempiemme suhde meihin. Jos vanhempamme (tai joku muu vastuunkantokykyinen ihminen) eivät ole kykeneväisiä tai halukkaita ottamaan meidät hyväksyen ja rakkaudella vastaan, jäämme yksin. Tämä on yksilölle elämää uhkaava tilanne, joten hänen on kaikin keinoin löydettävä tähän ratkaisu.

Jumaluuden löytäminen on sananmukaisesti "Taivaallisen Isän" löytämistä. Psykologisesti ihminen siis löytää siinä korvikkeen puutteelliselle isäauktoriteetin tarpeelleen. Tämä on siis ymmärrettävästi hyvin terapeuttinen kokemus, että hukassa oleva ihminen löytää psykologisen kiinnekohdan maailmankaikkeudessa. On myös ymmärrettävää, että jumaluuden etsiminen ja löytäminen on sitä todennäköisempää, mitä enemmän eksyksissä ihminen kokee olevansa. Itseriittoisuuteen takertunut ihminen on korvannut isäauktoriteetin (puuttuvat vanhempansa siis) omahyväisyydellä ja itsekkyydellä, eli hän on ratkaissut tämän kriisin olemalla itse oma "jumalansa" eli auktoriteettinsa. Itseriittoisen ongelma on siinä, ettei hän kykene tunnustamaan omaa heikkouttaan ja riippuvaisuuttaan, vaan hän naamioi sen kovuuden ja keinotekoisen itsevarmuuden taakse. Hän sairastuu vahvuuteen, tai etenee maailmassa nyrkein ja kyynärpäin. Hänelle "muu maailma" on halveksittu ja vihamielinen, ja siksi hän kohtaa sen samoin.

Mutta tästä herää automaattisesti kysymys, miten on laita ihmisen, joka on saanut varttua huoltajiensa turvan ja rakkauden ympäröimänä: onko hänellä tarvetta etsiä jumalaista auktoriteettia? Voisi ainakin sanoa, etä hänellä on vapaus etsiä sitä halutessaan, mutta ei sisäistä psykologista pakkoa, kuten eksyksissä olevalla.

Jos jumalamme on meille isän korvike, olemme itse lapsen asemassa. Tätä tarkoittaakin Jeesuksen sanat, että lapsen kaltaiset pääsevät Jumalan valtakuntaan. Itsenäisen aikuisen roolin ottanut ihminen ei koe tarvetta etsiytyä isällisen auktoriteetin valtaan, vaan halveksii sellaista "heikkoutta". Sehän paljastaisi oman haavoittuvuuden, jos sellaiseen ryhtyisi.

Uskovaisen ongelma on siinä (ja tästä kirjoitin jo aiemmin), että lapsena olo Isän suojissa on turvallista ja mukavaa. Isällisen suojan läsnäolo on kasvun alusta, muttei mikään lopullinen olotila. Lasten on kasvettava vanhemmistaan irti, tai jäävät ikuisiksi lapsiksi. Hyvä ja terve vanhemmuus kuitenkin pyrkii siihen, että lapset oppisivat seisomaan omilla jaloillaan, eivätkä jäisi lopuksi ikää riippuvaisiksi. Hyvä suhde vanhempiin säilyy jatkossakin, mutta ihmislapsen on opittava kantamaan vastuuta itse omista teoistaan ja itsestään.

Mikä sitten tekee Kristinuskosta paremman kuin muista uskonnoista, tai peräti "sen ainoan oikean"? Onko se uskon oma vakuuttelu oikeudestaan, vai perustuuko oikeus sen oppien ylivertaisuuteen muihin uskontoihin nähden? Mikä osuus on, sillä, että ihminen syntyy kulttuurinsa ja uskonsa vaikutusalueeseen, eikä juurikaan saa mahdollisuutta tutustua ja vertailla muita uskontoja keskenään? Vai voiko monikaan väittää, että olisi tarkemmin perehtynyt esim. Koraaniin tai Tooraan tai johonkin muuhun uskonkappaleeseen, Raamatun lisäksi? Millä perusteilla koemme "oman" uskomme - tai kulttuurimme - ainoaksi oikeaksi?

Se mikä minua eniten uskonnoissa häiritsee on juuri niiden automaattinen lähtökohtaisesti muita ajatussuuntia kumoava ja torjuva vakuuttelu. Näen sen selvänä merkkinä manipulaatiosta. Se ei ole tae siitä, että tämä uskonto olisi siksi väärä ja virheellinen, mutta se kuvastaa neuroottista vierauden kammoa ja omien ajatusten keinotekoista pönkittämistä.

Erikoista eri uskonnoissa on silti se, että ne kaikki pohjimmiltaan ovat kaikki hyvin paljon toistensa kaltaisia niin kauan, kun ei puhuta yhteiskunnallisista eli aikaan ja paikkaan sidotuista arvoista ja käytännöistä. Jokaisen eri uskonnon pääjulistaja on tietenkin eri henkilö, ja kulttuurin ajatukset värittävät koko ajatusmaailman. Lisäksi löytyy eri tulkintoja esim. luomisen ja kuolemanjälkeisen tilan mielikuvista, mutta maallisten näkemysten alta uskonto on periaatteessa aina sama: jumalauktoriteetti ja ihmisen suhde siihen, sekä käsityksiä miten ihmisen tulisi elää ja suhtautua ympäristöönsä, jotta hänen elämänsä olisi mahdollisimman hyvä omassa viitekehyksessään.

Haluan tällä kiinnittää huomion siihen, että oikeastaan maailmassa ei taistella uskonnon takia, vaan uskontoon aina "väkisin" liitetyn kulttuurisen arvomateriaalin vuoksi. Ihminen ei suojele tai tyrkytä uskontoaan, vaan oikeuttaan olla omanlaisensa.

Kulttuuri ja uskonto ovat siis välineitä ihmiselle muodostaa henkilökohtainen identiteetti. Olen kuitenkin herättänyt kysymyksen, missä määrin tämä identiteetti on todella meidän omamme, ja missä määrin ulkoa päälleliimattu keinotekoinen hahmo. Uskaltaako ihminen nähdä itsensä aitona itsenään, vai tarvitseeko hän ulkoa vahvistusta ja tukea olla jotakin "tiettyä"?

Koen, että ihminen tarvitsee tukea voidakseen kasvaa aidoksi, omaksi itsekseen, mutta tämän tuen tarkoitus on vain luoda turvallinen kasvuympäristö oman itsensäisen identiteettinsä löytämiseksi, eikä muodostua keinotekoiseksi kuoreksi, jonka raoista huudella maailmalle vapaudesta ja elämän tarkoituksesta.

Lopuksi tähdennän, etten erikseen tarkoita tällä Kristinuskoon uskovia, vaan yleensä kaikkia, jotka katsovat löytäneensä itsensä jostakin oman itsensä ulkopuolisesta ilmiöstä.