#22050: - Re: Re: 22011

Meidän kannattaa tarkastella Kristinuskoa yhtenä uskontona toisten joukossa, sillä vaikka kaikki uskonnot julistavat omaa oikeassa oloaan, ne ovat kaikki vain ihmisen oman uskonnollisuuden tarpeen ilmentymiä.

Uskoon tarttuminen on hyvin henkilökohtainen prosessi, ja perustuu syvällä sisällämme olevaan alitajuiseen ymmärrykseen, että yksin jäädessämme olemme tuhon omat. Tämä kriisi syntyy jos on syntyäkseen heti syntymämme jälkeisessä vaiheessa, jolloin ympäristön vastaanotto ratkaisee sen, millaisena koemme ympäröivän maailman - mahdollisesti jopa lopun ikäämme. Ensimmäiset elinvuotemme ovat ne kaikkein ratkaisevimmat, ja myöskin kriittisimmät. Ne ratkaisevat paitsi oman suhtautumisemme myös oman tulevan käyttäytymisemme suhteessa ympäristöömme.

Mitä enemmän koemme olevamme epätervetulleita, sitä ankarammin koetamme aktiivisesti etsiä hyväksyntää, tavalla millä hyvänsä. Yleensä tämä johtaa vain lisääntyvään torjuntaan ympäristön taholta. Seurauksena yksilö joko kokee, että on itse syypää torjumiseen, eli muuttuu itsehalveksivaksi, tai kokee ympäristön vihamieliseksi, ja muuttuu ympäristöään kohden halveksivaksi. Sekamuotojakin esiintyy. Kolmas ratkaisu on lamaantuminen, mutta se vaatii yleensä vakavan henkilökohtaisen kriisin.

Tervetulleeksi tulemisen kokemus edellyttää hyväksyvän ja rakastavan lähiympäristön. Kyseessä on siis käytännössä omien vanhempiemme suhde meihin. Jos vanhempamme (tai joku muu vastuunkantokykyinen ihminen) eivät ole kykeneväisiä tai halukkaita ottamaan meidät hyväksyen ja rakkaudella vastaan, jäämme yksin. Tämä on yksilölle elämää uhkaava tilanne, joten hänen on kaikin keinoin löydettävä tähän ratkaisu.

Jumaluuden löytäminen on sananmukaisesti "Taivaallisen Isän" löytämistä. Psykologisesti ihminen siis löytää siinä korvikkeen puutteelliselle isäauktoriteetin tarpeelleen. Tämä on siis ymmärrettävästi hyvin terapeuttinen kokemus, että hukassa oleva ihminen löytää psykologisen kiinnekohdan maailmankaikkeudessa. On myös ymmärrettävää, että jumaluuden etsiminen ja löytäminen on sitä todennäköisempää, mitä enemmän eksyksissä ihminen kokee olevansa. Itseriittoisuuteen takertunut ihminen on korvannut isäauktoriteetin (puuttuvat vanhempansa siis) omahyväisyydellä ja itsekkyydellä, eli hän on ratkaissut tämän kriisin olemalla itse oma "jumalansa" eli auktoriteettinsa. Itseriittoisen ongelma on siinä, ettei hän kykene tunnustamaan omaa heikkouttaan ja riippuvaisuuttaan, vaan hän naamioi sen kovuuden ja keinotekoisen itsevarmuuden taakse. Hän sairastuu vahvuuteen, tai etenee maailmassa nyrkein ja kyynärpäin. Hänelle "muu maailma" on halveksittu ja vihamielinen, ja siksi hän kohtaa sen samoin.

Mutta tästä herää automaattisesti kysymys, miten on laita ihmisen, joka on saanut varttua huoltajiensa turvan ja rakkauden ympäröimänä: onko hänellä tarvetta etsiä jumalaista auktoriteettia? Voisi ainakin sanoa, etä hänellä on vapaus etsiä sitä halutessaan, mutta ei sisäistä psykologista pakkoa, kuten eksyksissä olevalla.

Jos jumalamme on meille isän korvike, olemme itse lapsen asemassa. Tätä tarkoittaakin Jeesuksen sanat, että lapsen kaltaiset pääsevät Jumalan valtakuntaan. Itsenäisen aikuisen roolin ottanut ihminen ei koe tarvetta etsiytyä isällisen auktoriteetin valtaan, vaan halveksii sellaista "heikkoutta". Sehän paljastaisi oman haavoittuvuuden, jos sellaiseen ryhtyisi.

Uskovaisen ongelma on siinä (ja tästä kirjoitin jo aiemmin), että lapsena olo Isän suojissa on turvallista ja mukavaa. Isällisen suojan läsnäolo on kasvun alusta, muttei mikään lopullinen olotila. Lasten on kasvettava vanhemmistaan irti, tai jäävät ikuisiksi lapsiksi. Hyvä ja terve vanhemmuus kuitenkin pyrkii siihen, että lapset oppisivat seisomaan omilla jaloillaan, eivätkä jäisi lopuksi ikää riippuvaisiksi. Hyvä suhde vanhempiin säilyy jatkossakin, mutta ihmislapsen on opittava kantamaan vastuuta itse omista teoistaan ja itsestään.

Mikä sitten tekee Kristinuskosta paremman kuin muista uskonnoista, tai peräti "sen ainoan oikean"? Onko se uskon oma vakuuttelu oikeudestaan, vai perustuuko oikeus sen oppien ylivertaisuuteen muihin uskontoihin nähden? Mikä osuus on, sillä, että ihminen syntyy kulttuurinsa ja uskonsa vaikutusalueeseen, eikä juurikaan saa mahdollisuutta tutustua ja vertailla muita uskontoja keskenään? Vai voiko monikaan väittää, että olisi tarkemmin perehtynyt esim. Koraaniin tai Tooraan tai johonkin muuhun uskonkappaleeseen, Raamatun lisäksi? Millä perusteilla koemme "oman" uskomme - tai kulttuurimme - ainoaksi oikeaksi?

Se mikä minua eniten uskonnoissa häiritsee on juuri niiden automaattinen lähtökohtaisesti muita ajatussuuntia kumoava ja torjuva vakuuttelu. Näen sen selvänä merkkinä manipulaatiosta. Se ei ole tae siitä, että tämä uskonto olisi siksi väärä ja virheellinen, mutta se kuvastaa neuroottista vierauden kammoa ja omien ajatusten keinotekoista pönkittämistä.

Erikoista eri uskonnoissa on silti se, että ne kaikki pohjimmiltaan ovat kaikki hyvin paljon toistensa kaltaisia niin kauan, kun ei puhuta yhteiskunnallisista eli aikaan ja paikkaan sidotuista arvoista ja käytännöistä. Jokaisen eri uskonnon pääjulistaja on tietenkin eri henkilö, ja kulttuurin ajatukset värittävät koko ajatusmaailman. Lisäksi löytyy eri tulkintoja esim. luomisen ja kuolemanjälkeisen tilan mielikuvista, mutta maallisten näkemysten alta uskonto on periaatteessa aina sama: jumalauktoriteetti ja ihmisen suhde siihen, sekä käsityksiä miten ihmisen tulisi elää ja suhtautua ympäristöönsä, jotta hänen elämänsä olisi mahdollisimman hyvä omassa viitekehyksessään.

Haluan tällä kiinnittää huomion siihen, että oikeastaan maailmassa ei taistella uskonnon takia, vaan uskontoon aina "väkisin" liitetyn kulttuurisen arvomateriaalin vuoksi. Ihminen ei suojele tai tyrkytä uskontoaan, vaan oikeuttaan olla omanlaisensa.

Kulttuuri ja uskonto ovat siis välineitä ihmiselle muodostaa henkilökohtainen identiteetti. Olen kuitenkin herättänyt kysymyksen, missä määrin tämä identiteetti on todella meidän omamme, ja missä määrin ulkoa päälleliimattu keinotekoinen hahmo. Uskaltaako ihminen nähdä itsensä aitona itsenään, vai tarvitseeko hän ulkoa vahvistusta ja tukea olla jotakin "tiettyä"?

Koen, että ihminen tarvitsee tukea voidakseen kasvaa aidoksi, omaksi itsekseen, mutta tämän tuen tarkoitus on vain luoda turvallinen kasvuympäristö oman itsensäisen identiteettinsä löytämiseksi, eikä muodostua keinotekoiseksi kuoreksi, jonka raoista huudella maailmalle vapaudesta ja elämän tarkoituksesta.

Lopuksi tähdennän, etten erikseen tarkoita tällä Kristinuskoon uskovia, vaan yleensä kaikkia, jotka katsovat löytäneensä itsensä jostakin oman itsensä ulkopuolisesta ilmiöstä.

#22070: - Re: Uskontojen psykologinen ja kulttuurinen tausta Haluan tällä kiinnittää huomion siihen, että oikeastaan maailmassa ei taistella uskonnon takia, vaan uskontoon aina "väkisin" liitetyn kulttuurisen arvomateriaalin vuoksi.

Tämä on totta usein,  etenkin Pohjois-Irlannin kaltaisissa taisteluasetelmissa.

Teoriat uskonkokemuksen  syntymisestä varhaislapsuuden elinolosuhteiden ehdoilla ovat syntyneet tietysti psykoanalyyttisen pähkäilyn pohjalta,  kuinka oleellisia,  sitä on   vaikea sanoa. Terapia- maailma lähtee vain ihmisen olemassaolosta ja ihmisen lähtökohdista.  Sillä ei ole jumalallista kipinää,  eikä se tunnusta auktoriteeteikseen mitään ihmisen yläpuolelta.
Kirjoituksesi henkii hiukan tätä ihmisen suvereniteettiä,  jota psykologinen maailma on täynnä.  

Riittääkö psykologian ihmiskuva elämänselitykseksi?

Jumalan lapseus ei tarkoita lastenkamarielämää Taivaan Isukin suloisessa taskussa for ever.    Uutena untuvikkona sitä kyllä saa kokea,  moni haavoille lyötynä ylenpalttisen paljonkin.  Niin että tuo varasto todella täyttyy,  eikä sitten tarvitse niitä vieraita lähteitä käydä hörppimässä,  ja vielä tarpeeksi kauan,  että muutosta todella tapahtuu syvällä sisimmässä.

Mitä sen jälkeen tapahtuu,  ja missä järjestyksessä - on kuin taitavan takojan kädessä.  Kunkin elämässä juuri hänen elämänsä vaatimassa tahdissa.  Onhan aikuisiakin lapsia,  taidat itsekkin,  ja minäkin,  olla sellainen.  Suhde muuttuu,  kun aika etenee. ( Poikkeuksena vain se,  että Häntä ei sitten tarvitse pyörätuolissa työnnellä.)  Lapseus on omistus- ja rakkaussuhde,  Jumalan kohdalla vielä ajattomalla ulottuvuudella varustettu. Mikään maailmanuskonnoista ei sellaista tarjoa,  ei voi edes aavistella.

Jumalalla on kuitenkin todella sanottavaa ihmisen elämän kaikkeuteen,  jos tällaista sanaa uskaltaisi käyttää.  Tekijänoikeus ei ole ihan toisarvoinen seikka.   Kaikkivaltiudessaan hän osaa myös muuttaa sanomansa jännitteen ihmisen vastaanotinta vastaavaksi,  vaikka kaikki määreet Jumalan ulottuvuuksien suhteen ovat niin valtavan paljon suurempia hänen suuntaansa.
Äärettömien avaruuksien Luoja on luonut muutamia elementtejä silmälläpitäen  yhteydenpitoa ihmistä kohtaan.   Siitä pääsee selville kohottamalla katseensa hänen puoleensa rukouksen siivin.  Tai avautumalla hänen vaikutukselleen  Sanassaan,   tai kokemalla yhteyttä seurakunnassa.   ym. ym.         Tai vielä kaikki se mitä hiljaa itseemme vedämme luonnon kauneuden keskellä,  tai vaikkapa nuotiota tuiottaen kesäillassa.