Suomen Koirankasvattajat ry:n vetoomus ja adressi Suomen Kennelliitto ry:n jalostusstrategiaesitystä

Koska näitä keskusteluja lukevat niin monenlaiset harrastajat , tuntuu tarpeelliselta hieman selvittää, miksi suurin osa meistä tätä ’hommaa’ tekee. (Itse asiassa aika monet meistä itsekin ihmettelevät sitä samaa, mutta kun kärpänen on kerran purrut niin siihen ei oikein ole lääkitystä)

Kaikkitietävillä ihmisillä on toki aika selvä käsitys, mutta heidän yllätyksekseen voin kertoa, että suurin osa meistä tekee tätä puhtaasti intohimosta...ei rahasta eikä mistään muusta ’loogisemmasta’ syystä ja siksi onkin aina tuntunut hirveän epäoikeudenmukaiselta se kohtuuton arvostelu, mitä koirankasvattajat joutuvat usein kokemaan. Ja siksi myöskin tuntuu niin kohtuuttomalta, että Kennelliitto, jonka pitäisi olla ”yksi meistä” on yhtäkkiä hankkimassa tällaisen aseen meidän toimintaamme vastaan!

Ainakin meidän rodussamme suurin osa pentueista syntyy siten että joku, joka jostain on nartun ostanut, päättää sen astuttaa... usein se sitten astutetaan tuttavan koiralla, tai jollain millä täti koirapuistosta kertoo olevan ”hieno sukutaulu”. Näin se vaan on. Ehkä puolet pentueista syntyy ns. kasvattajilla, ja niistäkin erittäin suuri osa niin harrastepohjalta, että tuskin edes rotumääritelmää osataan.

Ne ihmiset, joita oikeasti pidän kasvattajina, näkevät suunnattomasti vaivaa ja käyttävät yllättäviä määriä rahaa saadakseen aikaan pentueita, joilla oikeasti olisi jotain merkitystä rodulle. Nytkin joku viisaasti totesi, että urospngelma ei nyt niin paha voi olla, kyllähän spermaa saa ulkomailta....ja totta on. Olen itse ilmeisesti ensimmäinen labradorikasvattaja Suomessa, joka sitä teki jo 80-luvulla, mutta ei se shoppailu ole ihan pakastevihannesten ostamista Alepan altaasta. Pelkästään containerin lähettäminen edes takaisin USAan maksaa 1000 euroa ja se on se pikkukulu. Siementäviä eläinlääkäreitä on vain muutama, ja prosessi alusta loppuun on sekä monimutkainen että kallis. Suurin osa uroksista myöskin asuu maissa, joissa pakastekulttuuri ei ole vielä kovin kehittynyttä tai sitä ei ole lainkaan, eli nyt puhutaan hyvin pienestä prosentista, joka oikeasti on käytettävissä maailmallakaan!

Pennut ovat toki liikuttavia ja niiden kasvun seuraaminen on opettavaista, mutta niiden myyminen on sitten yhtä tuskaa. Aniharva meistä - jos kukaan - haluaa olla osa koneistoa, jossa pentuja tuotetaan vastaaman kysyntää. Kyllä pentue tehdään, kun itselle halutaan uusi pentu/sukupolvi, ne ylimääräiset pennut, niin ’liikkiksiä’ kuin ovatkin, vaan on myytävä, se on se välttämätön paha. Tätä asiaa ei oikeastaan voi ymmärtää ennen kuin sitä on vuosia tehnyt. Ne pennut, joita olet odottanut ja hoitanut, on aivan liian usein annettava vieraiden käsiin, etkä voi kuin toivoa että työtäsi arvostetaan ja pentua hoidetaan oikein... kaiken aikaa maksat oppirahoja, mutta jonain päivänä toivot edessäsi seisovan sen ensimmäisen täydellisen koiran - minun tapauksessani labradorin - ja voit huoaten istahtaa kasvoillasi korvasta korvaan hymy, jota ei mikään pois pyyhkäise!

Jos tuon ymmärrät, tajuat myös, että sisäsiitoskertoimilla ja herra ties millä tilastoilla ei ole mitään tekemistä oikean koirankasvatuksen kanssa, yhtä lailla kuin ymmärrät, että oikea kasvattaja ei tee mitään rotua vahingoittavaa. Yksikään koirankasvattaja ei vastusta ajatusta terveestä koirasta, päinvastoin suurin osa meistä miettii asiaa paljon PEVISAa laajemmin. Rotujärjestöt tekevät valtavasti töitä valistaakseen jäseniään ja huom. kaikki ilman korvausta omalla ajalla. Ongelma on nyt ja on aina ollut pentueet, jotka syntyvät kaiken valistuksen ulkopuolella, ja kun kyseessä on rotu, joka menee aika tasaisesti kaupaksi, asialle ei ole kovinkaan paljon tehtävissä. Peräkylän Prinssille löytyy töitä, vaikka sen veljellä on epilepsia ja sisko on lopetettu vaikean allergian takia, ei sitä Prinssin omistaja tiedä/kerro eikä se osu mihinkään strategian haavinkaan....

Kirsi

PS. Oli tosi hauskaa lukea ’Juhan 10 käskyä’ ja todeta, että se oli niiiin samanlainen kuin vastaava omani, jonka kerran tein eräälle vasta-alkavalle italialaiselle kasvattajalle ”ohjenuoraksi”... eroa oli vain kahdessa kohdassa! Erityisesti nauratti tuo viimeinen, jota minulla ei ollut lainkaan, mikä kertoo, että Juha on paljon pahemman laatuinen optimisti kuin allekirjoittanut!