Avioliitto on naisen ja miehen välinen julkinen liitto

#21996: - The Effects of Marriage, Civil Union, and Domestic Partnership Laws on the Health and Well-being of

Haluan korostaa, etten kanna huolta erityisesti sateenkaariperheiden lastenkasvatuksesta. Lasten kasvattamisen kyvykkyys ei ole kiinni sukupuolisen halun suuntauksesta. Jo siksi koska heterosuhteita on enemmän, heterosuhteet antavat vaikutelman jopa suuremmasta ongelmaisuudesta kuin homosuhteet. Tämän voisi mikä tahansa tutkimus varmasti todentaa.

Mutta totta on, että ongelman ydin lastenkasvatuksen suhteen on ollut ja edelleen on heteroperheiden harteilla, sillä heidän kauttaan useimmat lapset saapuvat. Se henkinen tila, johon yhteiskunta on päästetty, ei millään muotoa ole tilannetta parantanut. Voidaan hyvin sanoa, että yhteiskunta heijastaa niiden yksilöiden tilaa, josta se rakentuu. Länsimainen yhteiskunta voi silminnähden huonosti, ja se johtuu siitä, että sen jäsenet voivat. Yhteiskunnan ja sen yksilöiden välillä on jatkuva vuorovaikutussuhde.

Länsimaisen ihmisen identiteettikriisi on vakava. Siitä puhuu selvää kieltään tarve naamioitua ja valehdella. Suurin piirtein jokainen meistä pyrkii roolien ja apukeinojen avulla olemaan jotakin määrättyä. Etsimme identiteettiä ulkoisista hahmoista, ja muokkaamme itseämme välinein ja jopa operaatioin vastaamaan jotakin tiettyä, ennalta määrättyä hahmoa, jonka joku toinen on puolestamme päättänyt. Harva meistä osaa edes enää kysyä, kuka ja mitä minä itse oikein olen. Me yritämme niin kovasti olla jotakin tiettyä. Lapsemme varttuvat tässä epäaitouden sekamelskassa.

Perhetasolla lapsiamme kohtaa kuitenkin vielä vakavampi puutos: aikuisen ihmisen puutos. Yhteiskunnan pyörittämiseksi on nykyään sekä äiti että isä valjastettu oravanpyörää pyörittämään, ja lapset näkevät vanhempiaan vähemmän kuin muita tapaamiaan ihmisiä. Ammattitaitoiset sijaishoitajat pitävät lasten joukkotarhoissa lapsista yleensä hyvää huolta, mutta parhainkaan kasvatusalan ammattilainen ei pysty antamaan lapsille sitä, mitä läsnä oleva vanhempi lapselle antaa: vankan ja tunneperäisen kiinnittymisen kohteen. Lapsemme varttuvat maailmassa, jossa kaikki ovat etäisiä ja kiireisiä, ja koti on paikka, jossa hoputetaan ja nukutaan. Heille ei suoda rauhaa juurtua kodin turvaan, eikä mahdollisuutta luoda kestäviä ihmiskontakteja.

Ihmekös sitten, etteivät osaa sitoutua kestäviin ihmissuhteisiin. Viimeisten sukupolvien aikana ihminen on joutunut yhä enemmän tuuliajolle, yhä kauemmaksi yhteenkuuluvuudesta ja yhä enemmän irti vakaista kiinnekohdista elämään.

Vanhempien puutostila on johtanut myös roolimallien puuttumiseen, ja tarkoitan nimenomaan kiinnittymisen kautta samaistuksen kohteen tarjoaviin vanhempiin. Lapsi kasvaa tiedostamatta, minkälainen on hyvä isä ja hyvä äiti. Paljon parjatut yksinhuoltajat tekevät usein paljon työtä, että voisivat edes jotenkin korvata puuttuvan vanhemman, mutta joutuvat yleensä korvaamaan sen ennemmin tekemällä kahden ihmisen työpanoksen sekä töissä että kotona. Ero on silti aina parempi ratkaisu kuin jatkuva eripura puolisoiden välillä.

Oli perheessä sitten yksi tai kaksi vanhempaa, nyky-yhteiskunta ei suo rauhaa heille olla lastensa lähettyvillä silloin, kun se olisi lapselle kaikkein olennaisinta, eli ensimmäisten elinvuosien aikana, ainakin kouluikään saakka. Vaikka lapset voisivat teknisesti katsoen hyvin, heidän sielunelämäänsä ei voida tutkimuksin mitata. Tulokset näkyvät kuitenkin viimeistään lasten kasvaessa aikuisiksi. Olemme saaneet nähdä "hukattujen lasten" sukupolven. Syytetään "vapaata kasvatusta", mutta termi tarkoittaa oikeasti ihan muuta kuin se, missä tilassa lapset ovat varttuneet: laiminlyönnin tilassa.

En näe ollenkaan merkillisenä sitä, että lapsilta on kadoksissa toimiva ote elämästä, ymmärrys itsestään ja selvä kuva omista erityispiirteistään. En ihmettele, että käsite "mies" ja "nainen" on tunneperäisten roolihahmojen esimerkin puutteessa ja maailmalta tuputettujen äärimmäismallien sekamelskassa lapsilta täysin hukassa. Avatkaa silmänne ja katsokaa ympärillenne, niin näette kyllä mistä kirjoitan.

En siis kanna huolta homojen lapsista erikseen. Kannan huolta siitä kuvatunlaisen myllerryksen ahdistamasta lapsijoukosta, jotka tämän päivän perheissä joutuvat varttumaan. Ensimmäiset "kaaoksen aikakauden" sukupolvet ovat jo aikuisiässä, ja heillä on omia lapsia. Hajaannus vain lisääntyy sukupolvelta toiselle.

Eikä se ainakaan tee asioita kirkkaammaksi, jos homoudesta tehdään perustila. Yhteiskunta päättää itse, millaiset kehykset se itselleen luo. Sen mukaan sitten mennään yhdessä eteenpäin.