Avioliitto on naisen ja miehen välinen julkinen liitto

"
Tasa-arvoinen” avioliittolaki ja sen hyväksymisen radikaalit yhteiskunnalliset seuraukset





Suomen eduskunta käsittelee parhaillaan sille esitettyä kansalaisaloitetta nykyisin voimassa olevan avioliittolain muuttamiseksi sukupuolineutraalin ”tasa-arvoiseksi”. Kyseessä on erittäin radikaali lakimuutosehdotus, jolla voimaan astuessaan olisi vakavat ja kaikkia suomalaisia tavalla tai toisella koskettavat haitalliset yhteiskunnalliset seuraukset. Jotta ymmärrettäisiin, miksi nämä seuraukset ovat yhteiskunnan kannalta haitallisia ja miksi eduskunnan ei missään tapauksessa tule hyväksyä nyt esitettyä lakimuutosta, on oltava selvillä siitä, mikä instituutio avioliitto määritelmällisesti ja olemuksellisesti on ja miksi avioliitto on valtion, lainsäädännön ja koko yhteiskunnan kannalta erityisen oleellinen instituutio.

Mikä avioliitto on?

Biologista elämää ei ole eikä se säily ilman lisääntymistä, jälkeläisten syntymää. Tämä puolestaan edellyttää kahden vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen seksuaalista yhteenliittymistä. Avioliitto muodostuu miehen ja naisen perustavanlaatuisen kokonaisvaltaisesta ja siten myös ruumiillis-seksuaalisesta yhteenliittymisestä mieheksi ja vaimoksi, jotta miehen ja vaimon olisi mahdollista tulla isäksi ja äidiksi lapsille, joita heidän liittonsa hedelmänä voi syntyä.

Seksin harjoittaminen tuottaa vauvoja, yhteiskunta tarvitsee vauvoja ja vauvat puolestaan tarvitsevat kestävissä parisuhteissa eläviä äitejä ja isiä.

Avioliitto on se parisuhdemuoto, jossa tällainen vahvasti yhteiskunnallisia ulottuvuuksia sisältävä keskinäisriippuvuus voi toteutua. Siksi avioliitto on ainutlaatuinen ja sosiobiologisesti annettuihin edellytyksiin perustuva yhteiskunnallinen instituutio.

Avioliitto perustuu (a) sille biologiselle tosiasialle, että lisääntyminen riippuu miehestä ja naisesta, (b) sille antropologiselle todellisuudelle, että miehet ja naiset täydentävät psykofyysisesti toisiaan ja (c) sille sosiobiologiselle todellisuudelle, että lapset tarvitsevat äitiä ja isää.

Avioliitto ei ole pelkkä yhteiskunnallinen sopimus, ei valtion eikä lakikirjan luomus eikä liioin pelkkä vihkimisseremonia. Avioliitto on kulttuurillinen instituutio, joka lepää ihmisluonnon biologisen ohjelman varassa.

Avioliitto miehen ja naisen yhteenliittymisenä on ollut ja on todellisuutta yli kulttuurirajojen, uskontojen ja aikakausien. Valtio ja sen laki eivät luo avioliittoa, vaan toteavat ja tunnustavat sen. Avioliitto on luonnollinen – rakenteeltaan sosiobiologisen tarkoituksenmukainen ja päämäärähakuinen – instituutio, joka edeltää valtiota ja muodostaa yhteiskunnan perustan. Perustelen nämä linjaukset yksityiskohtaisemmin lähdekirjallisuusviitteineen kirjani Avioliitto ja perhe (Kuva ja Sana 2013) sivuilla 35–52.

Miksi avioliitto on yhteiskunnan, valtion ja julkisen lainsäädännön kannalta oleellinen instituutio?

Valtio ja laki tunnustavat avioliiton erityisenä yhteiskunnallisena instituutiona, koska avioliitto hyödyttää yhteiskuntaa ainutlaatuisilla tavoilla, joihin eivät muunlaiset suhdemuodot kuten vapaat suhteet tai avoliitot täysimittaisesti kykene. Valtio ja laki eivät ole kiinnostuneita romantiikasta eikä niiden pidäkään olla. Valtio ei säätele eikä valtion pidä säädellä ihmissuhteita eikä rakastumisia sinänsä.

Mutta miesten ja naisten väliset seksuaalisuhteet ja niiden julkinen säätely kuuluvat valtion ja lainsäädännön alaan, koska vain tällaiset suhteet tuottavat uusia ihmisolentoja, lapsia. Lapset ovat – nisäkkäiksi huomattavan pitkään – kauan riippuvaisia hoivaajistaan ja heidän fyysinen, moraalinen ja kulttuurillinen kypsymisensä persoonallisesti yhteisvastuullisiksi toimijoiksi edellyttää pitkää ja jatkuvaa huolenpitoa ja ohjausta. Tähän kehitysprosessiin oma äiti ja isä tuovat erityisen ainutlaatuiset panoksensa.

Kuten selostan Avioliitto ja perhe -kirjani sivuilla 54–61 viime vuosikymmeninä tehtyihin laajoihin perhesosiologisiin tutkimuksiin nojaten, perinteisellä avioliitolla ja perheellä on myönteinen yhteiskunnallinen merkitys yleisinhimillisenä yhteiskunnan perusinstituutiona. Avioliitto – toisin kuin esimerkiksi avoliitot – on keskimäärin ja erilaiset valikoitumisvaikutukset lukuun ottaen varallisuutta luova instituutio, avioliitto edistää fyysistä terveyttä ja pitkäikäisyyttä ja avioliitto edistää henkistä terveyttä sekä hyvinvointia, joten avioliitto ja perhe edustavat yhteistä luonnollista yhteiskunnallista hyvää.

Avioliitto on persoonallinen ihmissuhde, joka palvelee julkista yhteiskunnallista päämäärää. Vaikka avioliiton solmimiseen ja siinä tyydyttävästi elämiseen vaikuttavat liiton solmivien aikuisten tarpeet, halut ja mielihyvän tunteet, eivät nämä silti muodosta avioliiton yhteiskunnallista perustaa. Avioliitto perustuu lasten kokonaisvaltaisiin tarpeisiin. Avioliitto on sosiaalisesti järjestäytynyt vastaus kysymykseen: – jota pelkkä lasten hankkimisen halu ja lasten hankkimisen mahdollistavan seksin halu ei ratkaise – miten saada ihmiset pysymään yhdessä ja välittämään lapsistaan?

Avioliitto on yhteiskunnan toimivin ja vähiten valtiollista asioihin puuttumista edellyttävä tapa taata lasten hyvinvointi. Avioliittojen ja perheiden rikkoutuminen ja avioerojen seuraukset sen sijaan heikentävät kansalaisyhteiskuntaa ja pakottavat valtion ja sen niin sanottujen hyvinvointipalveluiden ottamaan yhä laajemman byrokraattisen vastuun ihmisyksilöistä ja perheille kuuluvista tehtävistä sekä taloudellisesti että sosiaalis-henkisesti. Avioliittojen rikkoutuminen ja perheiden hajoaminen on tullut ja tulee joka tapauksessa veronmaksajille yhäti kalliimmaksi.

Valtio ja laki voivat kohdella ja niiden tulee kohdella kaikkia kansalaisia ihmisinä yhdenvertaisesti ja tasa-arvoisesti. Tämä on vapaan länsimaisen laillisuusperiaatteeseen perustuvan yhteiskunnan aivan oikea ja luovuttamaton lähtökohta, jonka toteutumisesta on jatkuvasti pidettävä huolta. Mutta tasa-arvon periaatteeseen ja käytäntöön sitoutuminen ei mitenkään edellytä avioliittoinstituution radikaalia uudelleenmäärittelyä.

Valtion ei tule säännellä rakastumisia eikä ihastumisia eikä yksilöiden mielihyvän kokemisen tunteita. Mutta tämä tosiasia ei muuta mitä hyvänsä ihmissuhdetta avioliitoksi. Suomen nykyisenkin avioliittolainsäädännön mukaisesti jokainen, joka täyttää avioliiton edellytykset voi avioliiton solmia, täysin yhdenvertaisesti ja samoin ehdoin kuin kaikki muutkin. Avioliittoa ei tarvitse määritellä uudelleen todellisen tasa-arvon toteutumiseksi. Tämä ehto täyttyy jo nykyisen avioliittolain voimassa ollen.

Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että samoja juridisia sääntöjä sovelletaan kaikkien samanlaiset edellytykset täyttävien kohdalla. Suomen nykyinen avioliittolainsäädäntö täyttää tämän ehdon. Tasapuolisuus, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo eivät tarkoita sitä, että ketään ei missään olosuhteissa kohdella eri tavalla kuin ketään toista vaan sitä, että samanlaiset lähtökohtaiset ehdot täyttäviä ihmisiä ei kohdella mielivaltaisesti eri tavoilla.

On myös huomattava, että velvoittavasta tasa-arvosta yhteiskunnallisena perusnormina voivat oikeutetusti puhua vain ne, jotka sitoutuvat sosiobiologisen luonnolliseen tarkoituksenmukaisuuteen ja päämäärähakuisuuteen ja käsitykseen siitä, että on olemassa yleinen ihmisluonto, johon kaikki ihmiset ovat osallisia.

Sen sijaan ne – kuten monet sukupuolineutraalia ”tasa-arvoista” avioliittolakia ajavat –, jotka sitoutuvat niin kutsuttuun konstruktivistiseen ihmiskäsitykseen ja jotka korostavat avioliitonkin olevan kulttuurisidonnaisen ja muutettavissa olevan ihmisen rakentaman sosiaalisen rakennelman, eivät usko universaalin eivätkä muuttumattoman ihmisolemuksen olemassaoloon. Mutta tällaisesta asenteellisuudesta seuraa puolestaan se, että myös kaikki oikeudelliset käsitteemme ovat vain tilanne- ja aikasidonnaisia kulttuurillisia rakennelmia, joilla ei ole mitään olemuksellista eikä kaikkia sitovaa velvoittavuutta. Siinä tapauksessa tämä koskee myös ihmisoikeuksien ja tasa-arvon käsitettä: nekin ovat tällöin vain konstruktioita, joita ei voida pitää mitenkään pakottavina normeina nykyisen lainsäädännön muuttamiselle.

Konstruktivistisesti uskottaessa positiivisilla normeilla ei ole yleispätevää olemuksellista sitovuutta eikä velvoittavuutta kuten ei ole sillä ”syrjivällä” ja ”vanhentuneella” normillakaan, jota nyt ollaan muuttamassa ”nykyaikaiseksi”. Konstruktivisti ei voi myöskään pitää ”syrjintää”, ”sortoa” eikä ”epätasa-arvoisuutta” universaalin pätevinä moraalisina absoluutteina, joiden nojalla kykenee tuomitsemaan ja leimaamaan toisin ajattelevia. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteiden tulisi konstruktivistille olla yhtä kulttuurisidonnaisia normeja kuin kaikki muutkin. Mutta tästä puolestaan seuraa se, että universaalien ja muuttumattomien ihmisoikeuksien ja tasa-arvon käsitteet voivat olla mielekkäitä käsitteitä vain sellaisille, jotka uskovat luonnollisen lain ja ihmisolemuksen luonnollisten edellytysten ja niiden päämäärien olemassaoloon.

Tätä taustaa vasten merkillepantavaa on, että YK:n vuoden 1948 yleismaailmallisten ihmisoikeuksien julistuksen pykälä 16 puhuu ihmisoikeutena juuri luonnollisesta avioliitosta ja määrittelee perheen perustamisen miehen ja naisen yhteenliittymiseksi ja tämän mahdollistamana lasten syntymisenä. Tällaiselle lähtökohdille nojaavan avioliittoinstituution tulee YK:n ihmisoikeuksien julistuksen mukaan olla valtion erityisessä suojeluksessa. Tämä länsimaisen ihmisoikeusajattelun kannalta perustava asiakirja ei julista julkis-lailliseksi ihmisoikeudeksi millaisen liiton solmimista hyvänsä. Tämä olisi syytä pitää mielessä nyt käytävässä suomalaisessa avioliittokeskustelussa.

Millaisia haitallisia ja kaikkia kansalaisia koskettavia seurauksia avioliittoinstituution juridisella uudelleenmäärittelemisellä väistämättä on?

Kuten selostan Avioliitto ja perhe -kirjani sivuilla 143–161, seuraavankaltaisia seurauksia on jo eri asteisesti havaittavissa kaikkialla siellä, missä – esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Hollannissa, Espanjassa, Kanadassa ja USA:n osavaltioissa kuten Massachusettsissa – sukupuolineutraali ”tasa-arvoinen” avioliittolaki on astunut voimaan ja homoseksuaaleilla on ollut mahdollisuus solmia keskenään ”avioliitto”:

1. Muutos koskee kaikkia: kaikkien avioliitot muuttuvat juridisessa mielessä uuden lainsäädännön määritelmän mukaisiksi. Väite siitä, että ”tasa-arvoisen” lainsäädännön hyväksyminen vaikuttaa vain pienen vähemmistön laillisiin suhdejärjestelyihin, on täysin kestämätön ja harhaanjohtava.

2. Homoseksuaalit eivät juurikaan käytä hyväkseen uutta laillista mahdollisuutta ”avioliiton” solmimiseen ja homoliittojen purkautumisprosentti on poikkeuksellisen korkea. Avioliittolainsäädännön ”tasa-arvoistuminen” johtaa sen sijaan siihen, että heteroliittojenkin solmimisprosentti laskee entisestään ja avioliiton asema ylipäätään heikkenee.

3. Homoseksuaalisesta kokemuksesta muodostuu normatiivinen perusta ja yleispätevästi kaikkia avioliittoja muodollisesti ehdollistava malli sille, miten avioliiton julkista statusta ja tarkoitusperiä tulkitaan.

4. Luonnollisen vanhemman käsite poistuu lainsäädännöstä kokonaan ja sen korvaa juridisen vanhemman käsite. Biologia häviää vanhemmuuden käsitteestä kokonaan, josta seuraa se, että valtiosta muodostuu yhä laajemmin se taho, joka määrittää vanhemmuuden ylipäätään.

5. Avioliittolaki – jolla kaiken valtiollisen lainsäädännön tapaan on moraalis-pedagoginen julkinen vaikutus kansalaisiin – opettaa vastedes, että avioliitto on mikä hyvänsä sellainen tunnesuhde, jonka valtio – poliitikot, juristit – avioliitoksi määrittelee. Avioliitto olisi tällöin vain tunnepohjainen kumppanuus- ja ystävyysliitto, jollaisilla ei tarvitse olla minkäänlaisia pysyvyys- eikä lukumäärärajoitteita.

6. Avioliiton uudelleenmäärittely heikentäisi tämän erityisinstituution (a) yksiavioisuuden, (b) toiset pois sulkevuuden ja (c) elinikäisyyden ominaisuuksia eli juuri niitä avaintekijöitä, joiden myötä avioliitto on perinteisesti koko julkista yhteiskuntaa hyödyttänyt. Mielenkiintoista on se, kuten avioliittotutkija David Blankenhorn osoittaa kirjansa The Future of Marriage (Encounter Books 2009) sivuilla 127–169, että juuri näitä perinteisen avioliiton ominaispiirteitä ovat menneinä vuosikymmeninä vastustaneet ne akateemiset ja muut vaikuttajat, jotka ovat arvostelleet koko avioliittoinstituutiota ja jotka nyt esiintyvät ”tasa-arvoisen” avioliittoinstituution vankkoina puolestapuhujina argumenttinaan se, että homoliittojen hyväksyminen vahvistaa avioliittokulttuuria kokonaisuudessaan. Todellisuudessa käy – kuten Avioliitto ja perhe -kirjani sivuilla 111–141 avioliiton ja perheen rapautumista Pohjoismaissa käsitellessäni selostan – niin, että koko avioliiton käsite menettää lopullisesti merkityksensä yhteiskunnallisena instituutiona.

7. Paine sekä polygamian että polyamorian yhteiskunnalliselle hyväksymiselle kasvaa ratkaisevasti. Suomessa jo nyt Vihreiden nuorisojärjestö on usean vuoden ajan virallisessa ohjelmassaan vaatinut avioliittolain muuttamista sekä sukupuoli- että lukumääräneutraaliksi. Tämä luo pohjaa myös islamin taholta tulevalle lisäpaineelle moniavioisuuden yhteiskunnalliselle hyväksymiselle sharia-lain vaatimusten mukaisesti.

8. Hyväksyttäessä LGBT-liikkeen edustamat käsitykset seksuaalisen orientaation käsitteestä avioliiton rakennetta ja olemusta sääteleviksi julkis-juridisiksi periaatteiksi hyväksytään samalla se, että homoseksuaalinen orientaatio ylläpitää sukupuolineutraaliuden elementin oleellisuutta lainsäädännössä ja johdonmukaisesti myös se, että biseksuaalisen orientaation tunnustaminen tulee puolestaan väistämättä painostamaan lainsäädäntöä kohti ryhmäavioliittojen hyväksymistä.

9. Homokulttuurin normien hyväksyminen avioliittoinstituution julkisen yleiseksi perustaksi ja biseksuaalisen orientaation mukaisuuteen taipuminen polyamorian ja polygamian hyväksymisineen tulevat heikentämään aviollisen uskollisuuden käsitettä ratkaisevasti avioliiton elementtinä. Homoavioliittojen hyväksyminen ei mitenkään palvele ajatusta avioliittoinstituution yleisestä vahvistumisesta yhteiskunnassa. Ei siitäkään huolimatta, että jotkut konservatiivipoliitikot kuten Britannian David Cameron ovat vahvan vasemmistoliberaalin paineen alla taipuneet ”tasa-arvoisen” avioliittolain aktiivisiksi edistäjiksi, kuten käy ilmi MailOnline -lehden artikkelista ”The Evidence that blows apart MR Cameron’s claim that gay marriage will strenghthen families” 22.5.2013

10. Avioliittolain muuttaminen sukupuolineutraalin ”tasa-arvoiseksi” tarkoittaa käytännössä homoseksuaalisen käyttäytymisen julkista hyväksymistä ja sitoutumista myönteisyyteen tällaista kohtaan, ”Suomen on tultava ulos kaapista muiden Pohjoismaiden tapaan” -tyylisin eduskuntapuheenvuoroissakin nyt esiintynein iskulausein. Tämän seurauksena homoseksuaalista käyttäytymistä – jonka useimmat homotutkijat tulkitsevat konstruktivistisista ja omaa valintaa ja tietoista suuntautumista painottavista lähtökohdista – alkaisi ilmetä enemmän ja tällöin myös homoseksin harjoittamisen heteroseksistä poikkeavat haitalliset lääketieteelliset seuraukset alkaisivat ilmetä entistä laajamittaisemmin rasittaen entistä enemmän julkista terveydenhuoltoa ”ilmaispalveluineen”. Yhteiskunnan julkisen edun mukaista ei ole tukea terveydelle haitallista riskikäyttäytymistä.

11. Avioliiton käsite ja lasten tarpeet etääntyisivät toisistaan ja biologisten isien ja äitien merkitys lasten kannalta tulisi julistetuksi täysin merkityksettömäksi seikaksi. Kuitenkin 60-luvulta alkaen tehdyt laajat perhesosiologiset tutkimukset osoittavat, että biologisen isän ja äidin muodostama ehyt perhe on paras kasvuympäristö lapsille. Tämän ideaalin virallis-julkisen juridisen romuttamisen ja jopa epäsuotavaksi leimaamisen seuraukset koituvat koko yhteiskunnan haitaksi ja maksettaviksi: perheen tehtävät siirtyisivät entistäkin kattavammin julkiselle vallalle eli valtiolle ja lisääntyvään asosiaalisuuteen, kouluhäiriöihin, huumeongelmiin ja rikollisuuteen jouduttaisiin panostamaan entistäkin enemmän, kaikkia veronmaksajia yhä raskaammin rasittaen.

12. Avioliiton julkinen merkitys muuttuu oleellisesti sosiaalisesta instituutiosta yksityiseksi aikuisten väliseksi tunnejärjestelyksi. Tämä merkitsisi julkista poliittista tukea yhteiskuntatieteellisesti virheelliselle väitteelle, jonka mukaan lapsi ei mitenkään erityisesti tarvitse isää eikä äitiä.

13. Sosiobiologinen tosiasia, jonka mukaan vanhempien sukupuolella – sex ja gender liittyvät ratkaisevasti toisiinsa eivätkä ole käsitteellisesti täysin eriytettävissä – on väliä lapsen ja hänen kehityksensä kannalta, joutuisi julistetuksi poliittisesti epäkorrektiksi. Darvinistisesti ilmaisten tällainen poliittinen korrektius pakottaa uskomaan varsin fantastisesti, että satojen vuosimiljoonien biologisen evoluution muokkaama geneettinen perimämme vaikuttaa meihin vähemmän kuin 20000 vuoden kulttuurievoluutio ja sen viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtunut konstruktivistinen vasemmistoliberaali poliittinen manipulaatio.

14. Paine valtiorahoitteisten keinotekoisten lisääntymisteknologioiden kehittämiselle ja niiden julkiselle ”ilmaiselle” saatavuudelle ”hyvinvointipalveluina” kasvaa: jos biologinen isyys ja äitiys eivät ole oleellisia ja jos jokaisella aikuisella on ”oikeus” lapsiin, tulee tällainen teknomekaaninen ja futuristis-tieteisuskoinen utopiapyrkimys ylittää ihmisen biologia kokonaan jopa lastenhankinnassa vahvistumaan ratkaisevasti entisestään. Tällaisia poliittisia pyrkimyksiä edistävät jo nyt Vasemmistonuoret virallisissa feministisissä ohjelmissaan, joissa suhtaudutaan myönteisesti esimerkiksi kyborgifeminismiin.

15. Avioliiton valtiollis-laillinen uudelleenmäärittely uhkaa uskonnonvapautta, sananvapautta ja mielipiteenvapautta. Julkinen perinteisen avioliiton puolesta puhuminen ja pitäminen normatiivisena tulee olemaan määritelmällisesti ”syrjivää”, ”julmaa” ja ”rasistista” eikä tällaista ”viharikollisuutta” tulla sallimaan kirkoille eikä uskonnollisille yhteisöillekään. Avioliittolakia ja homoseksuaalisuutta koskevien eriävien mielipiteiden julkista esittämistä ja perustelemista tullaan pitämään määritelmällisesti ”loukkaavana” ja tullaan edellyttämään, että on pakko ei vain hyväksyä uusi valtiollinen normi vaan myös sitoutua sen aktiiviseen positiiviseen edistämiseen. Tällainen kehitys vaikuttaisi etenkin julkisin verovaroin ylläpidetyissä kouluissa ja päiväkodeissa tapahtuvan opetuksen ja kasvatuksen sisältöön ja kotikoulujen olemassaolon mahdollisuuksiin.

16. Heteronormatiivisen avioliittokulttuurin edistäminen muuttuisi laittomaksi ja syrjiväksi. Avioliiton uudelleenmäärittely asettaisi universaalin enemmistön syrjityksi vähemmistöksi, jolla kuitenkaan ei olisi ”positiivisen syrjinnän” tuomaa valtiollista turvaa takanaan.

17. Kansallisen suomalaisen ja eurooppalaisen tulevaisuuden kannalta tuhoisa lisääntymättömyyskulttuuri vahvistuisi entisestään: avioliitossa tapahtuva lasten hankkiminen ja näiden hoivaaminen kestävissä perhekunnissa häviäisi ideaalina kokonaan ja ajatus valtiosta vanhemmuuden säätelijänä sekä vanhempien ja perheen tehtävistä ensisijaisesti vastaavana tahona vahvistuisi entisestään: jo nyt kriisitilassa olevan hyvinvointivaltion taloudelliset menot paisuisivat entisestään, valtion velkataakka räjähtäisi lopullisesti käsiin ja samalla tällaisen kriisin sosiaaliset oireet saisivat aikaan varsin radikaaleja yhteiskunnallisia ongelmia.

Ylläesitetyt 17 konkreettista ja jo osiltaan muualla realisoitunutta seurausta osoittavat, että on täysin harhaanjohtavan valheellista ja absurdia väittää, että sukupuolineutraalilla tavalla ”tasa-arvoisen” avioliittolainsäädännön hyväksyminen ”ei ole keneltäkään pois” eikä ”vaikuta mitenkään” heteroseksuaaliseen suureen enemmistöön.

http://www.patmos.fi/blogi/kirjoitukset/517/tasa-arvoinen_avioliittolaki_ja_sen_hyvaksymisen_radikaalit_yhteiskunnalliset_seuraukset