Aina ei mene niin kuin eräällä kuuluisalla Tammisaaren ja Inkoon rajalla sijaitsevalla saarella. Billy Grahamin ”olympiaennätystä” ei rikottu, mutta huonomminkin olisi voinut käydä. Tappiota tuli korkeintaan 60 000 euroa, ja jos sen jakaa tasan 12 järjestävän tahon kesken, jokaisen osuudeksi tulee kohtuullinen 5 000 euroa.

Herzogin tapahtuman järjestäjät varmasti yrittivät parhaansa. He tiesivät riskit ja toimivat uskonsa varassa. Oltiin teologioista mitä mieltä tahansa, tällainen rohkeus on ihailtavaa. Järjestäjät tuskin tarvitsevat enää yhtään jälkiviisasta, enkä sellaiseksi aio itsekään ilmoittautua. He tarvitsevat armollisia ja anteliaita yrityksiä ja kansalaisia, jotka auttavat maksamaan loppulaskun.

Miten tästä eteenpäin?

Vuonna 2016 suomalaisen gospel-musiikin ikoni, Pro Fide, täyttää 50 vuotta.

Tämän tiimoilta voisi järjestää riemullisen hengellisen juhlan hyvän musiikin ympärille. Pro Fiden lisäksi lavalle voisi nousta Exit, The Road, Chariots, Lasse Heikkilä, Petri Kosonen, Laura Pakarinen, Saila Seurujärvi… Ja tietenkin niitä nykyaikaisempia gospel-muusikoita, joiden olemassaolosta ikääntyvällä blogistilla ei ole harmainta aavistusta. Eikä tuo haittaisi, jos joku pitäisi lyhyen puheenkin. Siis lyhyen. Kolehtipuheita ei tarvittaisi, sillä pääsyliput kattavat kulut. Tapahtuman nimeäkään ei tarvitsisi kaukaa hakea: ”Uskon puolesta”.

Saataisiinko tällaisen tapahtuman taakse laaja joukko suomalaisia seurakuntia? Uskon, että Helsingin Olympiastadionilla järjestetään vielä kerran tilaisuus, joka sytyttää suomalaisten sydämet ja kokoaa kristityt kaikista kuppikunnista yhteen. Joten ei muuta kuin Suomi nousuun, stadion täyteen ja kohti uusia seikkailuja. Uskossa, mutta jalat maassa.