#25108: - Re: Re: Kiinnittymisen kriisi

"Et vastannut varsinaiseen kysymykseeni, joka liittyy kiinnittymisteorian ja sukupuolisen suuntautumisen suhteeseen."

Vastasin kysymykseesi käytännön kautta, eli näkemykseni syystä siihen, ettei kuvailemasi ilmiö käytännössä useinkaan toteudu. Lapset eivät "kiinnity" tavan takaa äitiinsä, vaikka äiti ehkä onkin eniten lasten kanssa, kun ovat pieniä. Perhe-elämän levottomuus ja hajanaisuus estävät tehokkaasti, että syvempi kontakti heidän välilleen pääsisi syntymään. Lapsi varmasti "kiintyy" äitiinsä (ja isäänsäkin), mutta se suuri yhteenkuuluvuuden henkinen suhde jää helposti uupumaan. Tarkkailen näiden vaihtoehtojen seurauksia alla, yrityksenä vastata kysymykseesi.

"Kiinnittymisen" ja sukupuolisen halun suuntauksen suhde ei itsessäänkään ole mikään suoraviivainen automaatio, jossa joku tietty asetelma johtaisi vääjäämättä toiseen. Kuten olen aiemmin todennut, ihmisen psyykkiseen kehitykseen vaikuttaa lukuisia tekijöitä, eli käytännössä jokaisen yksilön elämänkaari ja kehityskulku on uniikki tapahtuma. Tämä osaltaan saattaa selittää, miksi tiede ei vielä ole onnistunut jäljittämään niitä mekanismeja, jotka ihmisen lopputulokseen vaikuttavat. Esimerkiksi yhden säännöllisen tekijän vaikutuksen saattaa kumota joku toinen tilapäinen tekijä.

Kuten itsekin totesit (vaikka toisin päin), sukupuolinen suuntaus ("seksuaalinen orientaatio") on yleensä kohdistunut "rakkauden kohteeseen" (eli "kiintymyksen" tai "kiinnittymisen" kohteeseen), vaikka totesinkin, että ihan aina näin ei tarvitse olla. On kuitenkin syytä olettaa, että tämän takia on hyvin merkittävää seksuaalisen halun suuntauksen osalta, kehen ihmisyksilö osaa "kiinnittyä" tai "kiintyä".

Voisin vielä tiivistää kuvakulmaa toteamalla, että "kiintyminen", tuo suhdemekaniikan "kevyempi" vaihtoehto (jossa on kysymys "vain" ihastumisen kaltaisesta "tykkäämisestä", joka voi olla jopa pelkästään yksipuolista tai ainakin hyvin itsekäs, pinnallinen omistamisen halun tai jonkun kanssa viihtymisen tunne - mikä ei silti suinkaan tarkoita sitä, että "kiintyminen" olisi jollakin tavalla "huonompaa" tai epätoivottavampaa kuin "kiinnittyminen"), periaatteessa mahdollistaa seksuaalisen tarpeen toteuttamisen "kenen kanssa tahansa" (joka vain "sattuu kiinnostamaan"), kun taas "kiinnittyminen" on pohjana vakaammille suhteille, jossa "uskollisuus" ja suhteen pitkäikäisyys ovat tunnuksellisia.

Tämä ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, ettei "kiintymykselle" rakentuva suhde voisi olla kestävä ja uskollisuuteen perustuva, eikä sitä, että "kiinnittymisen" pohjalta ponnistava suhde voisi katketa kesken, mutta puhunkin nyt teoreettisesta oletettavasta lähtökohtaisuudesta.

"Kiinnittyminen" on siis niin vahva tunneside, ettei sitä noin vaan halua rikkoa. Yksilöiden väliin syntyy luottamuksen ja molemminpuolisen välittämisen ja hyvän tahdon eli aidon rakkauden sidos. Ellei yksilö ole oppinut luottamaan ja kokemaan rakkaudellisuutta, hänen muodostamat suhdesiteet ovat ymmärrettävästi paljon löyhempiä. Hän saattaa hyvinkin oppia "kiintymistä", mutta ei kerta kaikkiaan uskalla luottaa niin paljon, että olisi kykeneväinen "kiinnittymään" kehenkään. Siksi perusturvallisuuden tunne on yksilölle niin tärkeä kokemus pienenä, koska sen kautta ihminen nimenomaan oppii luottamaan.

Sukupuolinen tarve ihmisellä on yleensä joka tapauksessa, oppi hän luottamaan tai ei. Hän siis haluaa ilmentää tätä tarvettaan jollakin tavalla, mutta kehen hän sen kohdistaa, ellei osaa muodostaa tunnesuhteita toisiin yksilöihin, ellei hän siis osaa luottaa ja rakastaa, eikä kokea itseään luotetuksi ja rakastetuksi? Seksuaalinen tarve on ihmisessä voimakas ja vaativainen tarve, joten se kyllä etsiytyy pinnalle mitä tietä tahansa, vaikka ei ihminen itse asialle tekisikään mitään. Seksuaalisuus on lähtökohtaisesti sosiaalinen tunne, eli seksuaalinen toiminta ja tyydytys saavutetaan parhaiten kumppanin kanssa ja kautta. Mutta eri syiden seurauksena tämä tarve voi ohjautua oikeastaan mihin tahansa kohteeseen, eikä aina edes toiseen aikuiseen ihmiseen.

Tavallaan vaikuttaa siltä, että ihmisellä, joka ei ole kokenut "kiinnittymisen" tasoa, seksuaalinen tarve on kuin "irtonainen tykki kannella" ("loose cannon on the deck"), joka voi posauttaa vähän suuntaan jos toiseenkin. Tarve vaatii, mutta kehenkään ei osaa sitoutua voimalla. Tämän ajatuksen mukaan erilaiset seksuaalisen tarpeen suuntaamisen erikoismuodot voisivat olla juuri seurausta tästä "kiinnittymisen" kyvyttömyyden seurauksesta. Kysymys kuuluu silloin, ovatko homous ja heterous laskettavissa samaan syssyyn, eli voiko "kiinnittymätön" myös "joutua" homo- tai jopa heterosuhteisiin, ja vakiintua niihin? Miksei voisi.

Kuvattu tapahtuma ei ole tietoinen valinta, vaan enemmänkin tilanteiden ja kokemusten kautta "ajautuva" kehityskulku. Ihminen, joka "löytää" tavan toteuttaa omaa seksuaalisuuttaan, melko todennäköisesti pidättäytyy siinä jatkossakin (ja ellei, hän sitten on "bi").

Tämä ei kuitenkaan vielä ainakaan kokonaan selitä sitä, miksi joku selvästi kokee kiihottuneisuutta jostakin, mutta sitten ei jostakin toisesta kohteesta. Tästä on jo kirjoitettu, mutta otetaan tarkempi katsaus, ja nyt "kiinnittymisen" kautta.

Kun yksilö saavuttaa "kiinnittymisen" voimakkaan yhteenkuuluvuuden tason, hänen ja kohteen välille muodostuu vahvoja tunnesiteitä, välittämisen ja luottamisen kokemuksia. Psykologiassa puhutaan yksilöiden "kohtaamisesta", ja väitän, että "kohdata" osaa vain "kiinnittymisen" kokenut yksilö. "Kohtaaminen" nimittäin merkitsee uskallusta olla toiselle täysin avoin, eli täydellistä luottamusta.

"Kiinnittymiseen" liittyy se tapahtuma, jota psykologiassa kutsutaan "symbioosiksi", jossa äiti, isä tai joku muu yksilö henkisellä tasolla tavallaan sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tämä yhteensulautuminen ei ole pysyvä olotila, sillä paradoksaalisesti juuri sen kautta lapsi saavuttaa sen rohkeuden, jonka turvin hän alkaa itsenäisesti tutkia maailmaa -ja lopulta itsenäistyy omaksi yksikökseen. Tavallaan symbioosissa lapsen sisälle muodostuu "kiinnittymisen" kohteesta mielikuvallinen läsnäolo: äiti tai isä on jättänyt pysyvän jäljen ja saanut pysyvän paikan lapsen "sydämessä". Tähän mielikuvaan liittyy kohteen koko koettava olemus, identiteetteineen kaikkineen (eli käytös, ulkonäölliset piirteet, luonteenpiirteet, sukupuolityypilliset piirteet jne. eli tämä on lapselle se "miehen" tai "naisen" prototyyppi, josta aiemmin kirjoitin).

Tätä ei pidä sotkea läheisriippuvaisen tarrautumiseen ja nimenomaan pakonomaiseen tarpeeseen muodostaa tällainen "symbioottinen suhde". Kyse on nimittäin silloin siitä, että aikoinaan poisjääneen symbioottisen kokemuksen takia lapsi jatkaa tämän turvan ja yhteenkuuluvuuden etsimistä neuroottisella tasolla, ja tekee sitä myös tulevissa ihmissuhteissaan, yleensä tuhoisin ja vastakkaisin seurauksin hänen toiveeseensa nähden.

Tuo mainitsemani "prototyyppi" on lapselle tärkeää omaisuutta, sillä se tulee pitkälti määräämään, miten hän tulevaisuudessa tulee suhtautumaan muihin "prototyyppiä" vastaaviin henkilöihin. Tällainen "prototyyppi" muodostuu tosin myös varhaisista suhteista muutenkin, vaikkei lapsella olisi miehen tai naisen "prototyyppiä" saatavilla. Tarkoitan, että lapsi oppii kokemaan "miehen" tai "naisen" (tai vaikkapa "koiran" tai "päärynän") kaikkien niiden kokemusten ja esitysten kautta, joita hänelle tarjotaan. Jos hänen "prototyyppinsä" on hänelle mieluinen, hän tulee suhtautumaan tähän ilmiöön positiivisesti, mutta ellei hänellä ole mahdollisuutta kokea mieluista "prototyyppiä", tai ei sellaista ollenkaan, ilmiö jää hänelle vieraaksi, ja mikäli ensimmäiset kokemukset ovat kielteisiä, hänelle tulee jatkossa olemaan vaikeata voittaa tämä negatiivisen kokemuksen aiheuttama "aversio", eli sen takia häneen saattaa lopuksi ikää jäädä negatiivinen suhtautumistapa kyseiseen kohteeseen.

Lienee sanomatta selvää, että tällainen "prototyyppi" vaikuttaa myös siihen, millaisia ihmissuhteita lapsi myöhemmin tulee muodostamaan. Mielikuva vanhemmista (tai sen puuttuminen) ratkaisee pitkälti, miten lapsi tulevaisuudessa suhtautuu ja mitä hän tiedostamattomasti odottaa muista miehistä ja naisista.

Koska "kiinnittyminen" aina on positiivinen ja voimakas suhde, voidaan olettaa, että juuri "kiinnittymisen" kautta syntyvät positiivisimmat mielikuvat. Jos lapsi ei ikinä ole onnistunut "kiinnittymään" kehenkään, hänen on myös hyvin vaikeata koskaan sitä jatkossa tehdä, juuri puuttumaan jääneen luottamuksen kyvyn takia. Mutta "kiinnittymisen" kautta suhde on kohteeseen ja sitä vastaaviin hahmoihin oletusarvoisesti positiivinen.

Voidaan perustellusti kysyä, miten tämä sitten vaikuttaa siihen, miten seksuaalinen halu herättyään tulee kohdistumaan. Kohdistuuko se aina suoraan "kiinnittymisen" kohteeseen", ja ellei tällaisia ole, umpimähkään, parhaimpaan mahdolliseen kohteeseen? Osittain varmasti kyllä.

Miten siinä tapauksessa, että lapsella on "kiinnittynyt" suhde kumpaankin vanhempaansa (siis äitiin ja isään)? Tämä ideaaliratkaisu mahdollistaa sen, että lapsella on sisimmässään positiivinen mielikuva sekä miehestä että naisesta, miehisyyden ja naiseuden positiivinen malli ja täysi mahdollisuus kokea oma sukupuolensa tätä sukupuoli-identiteettistä kokonaiskuvaa vasten ja sen kautta. sen turvin ja sen avustuksella hän saattaa rakentaa itselleen (tai häneen rakentuu, sillä kyseessä ei ole tietoinen tapahtuma vaan luonnollinen ja vaistonvarainen muovautuminen) omaa fyysistä itseään vastaava henkinen minuus eli identiteetti. Samalla kun hän imee vaikutteita idolisoimalla oman sukupuolensa vanhempaa, hän oppii kokemaan vastakkaisen sukupuolen olemuksen ja sisäistää tämän osaksi omaa henkistä pääomaansa (ja poimii usein siitäkin omaan käyttöönsä mieluisia piirteitä ja ominaisuuksia).

Tätä kautta lapsella on tulevaisuudessa "koko rekisteri" auki ja käytössään, mutta todennäköisesti ohjautuu siinä kohti oman sisäisen olemuksensa viitoittamaa tietä, eli poika tunnistaa itsensä isänsä "omaksi kuvakseen" (huom. raamatullinen vertaus!) ja sisäistää sen kautta isän suhteen äitiinsä oman tulevan perhesuhteensa malliksi (ja tyttölapsi tietenkin kokee tämän kaiken toisin päin). Koska poikalapsi myös on "kiinnittynyt" äitiinsä, hän on sisäistänyt positiivisen "prototyypin" naisesta, ja kykenee siksi "kiinnittymään" jatkossakin naisiin. Hän kykenee tosin "kiinnittymään" myös miehiin, ja voi ollakin, jos suhde isään on erityisen lämmin ja läheinen, ja vielä jos suhde sisältää alitajuisia seksuaalisia vireystiloja, on mahdollista, että tässä avautuu biseksuaalisuuden kanava. Mutta tällä lapsella on luottamuksellinen suhde kumpaankin sukupuoleen, ja sen takia hän kykenee ainakin muodostamaan vahvoja tunnesiteitä kumpaankin sukupuoleen.

Jokainen voi mielessään ajatella tältä pohjalta läpi ne muut vaihtoehdot ja niiden mahdolliset seuraukset (eli poikalapsen "kiinnittyminen" äitiin, muttei isään, tai isään muttei äitiin, tai ei kumpaankaan, sekä tyttölapsen "kiinnittyminen" isään, muttei äitiin, tai äitiin muttei isään, tai ei kumpaankaan). Kuten alussa sanoin, tässä ei ole kyseessä mikään automaatio, ja asiaan vaikuttaa muitakin tekijöitä. Tämä ei siis ole mikään kaikenkattava selitys (mikäli on selitys ollenkaan), mutta toimii perusteltuna lähtökohtana ymmärtää suhdedynamiikan ja seksuaalisuuden ohjaavia tunnetason ilmiöitä.

Se kuitenkin on mielestäni epätodennäköistä, että sukupuoleen, johon kokee "aversiota", ei mielellään kohdista myöskään suhdetason kiinnostusta ja sukupuolista haluaan sen herättyä, vaan mieluusti (mutta alitajuisesti) etsii halulleen jonkun toisen kohteen. Tämä aversio on voinut kehittyä hyvinkin varhain, ja sen olemassaoloakaan ei välttämättä tiedosta sellaisenaan, mutta huomaa kuitenkin olevansa selvästi kiinnostuneempi toisesta sukupuolesta, tai ainakin, ettei pidä tästä mainitusta aversion kohteena olevasta sukupuolesta ja sen edustajista.

Sen sijaan on todennäköistä, että "kiinnittyneeseen" sukupuoleen kokee vetoa, ja mikäli on "kiinnittynyt" vain toiseen sukupuoleen (mikä käytännössä siis tarkoittaa sitä, että toista kohtaan kokee ilmeisesti "aversiota", sillä "kiinnittymisen" kokenut oletusarvoisesti pyrkii kiinnittymään myös muihin kohteisiin, eli se on käytännössä luottamuksen oppimista, ja opittu luottamus kestää myös kolhuja) on suhteellisen helppo laskea yhteen, että tähän "kiinnittyneeseen" sukupuoleen tulee myös todennäköisimmin muodostamaan suhteita ja ohjaamaan sukupuolisen viettinsä.

Mutta vielä on tämän lisäksi huomioitava ainakin se mahdollisuus, että "viha herättää rakkautta", eli trauman kautta voi sukupuolisuutensa kohdistaa myös "kipeään" kohteeseen. Tästä esimerkkinä trauman kautta pedofiliaa ilmentävä, ja sadismiin tai masokismiin taipuvainen seksuaalisuus.

Ihminen on joustava otus.