IRTI TURVEVESIPÄÄSTÖISTÄ

Hannu Heinonen kirjoittaa:"Turvetuotannon fosforikuormitus on suuruudeltaan noin 20 t/a ja typpikuormituksen suuruus on 560 t/a. (vastaavat luvut ovat maatalouden osalta 2 600 ja 36 500, haja-asutus 355 ja 2 500, yhdyskunnat 200 ja 12 000, paperiteollisuus 180 ja 2 800, kalankasvatus 60 ja 690, metsätalous 320 ja 4 100, laskeuma 290 ja 12 300, turkistarhaus 45 ja 430 jne...). Tässä nähdään kuinka häviävän pieni on turvetuotannon osuus verrattuna todellisiin vesistöjen pilaajiin."

Turvetuotanto ja Hannu Heinonen harhauttavat. Onhan se toki totta, että turvesuolta valuvissa vesissä on moneen muuhun päästölähteeseen nähden niukasti rehevöittäviä typpeä ja fosforia. Harhautus tapahtuukin siinä, että todellinen rehevöitymismekanismi, jonka turpeennosto aiheuttaa, jätetään kertomatta. (Sen sijaan en kiistä sitä, että turpeella voidaan sitoa maa- ja karjatalouden ravinnepäästöjä)

Turvetuotanto yrittää jättää vaille huomiota sen, että turvesuon vaikutusalueella suojelutoimista huolimatta vesiin karkaa aina pieni, mutta silti vahingollinen määrä turvehiukkasia. Niitä kulkeutuu suon kuivatusvesien mukana ja erittäin haitallista saattaa olla hienojakoinen turvepöly, kun sitä laskeutuu vesistöihin kaukanakin. Lahotessaan vedessä turvehiukkaset kuluttavat runsaasti happea. Tämän seurauksena vesistöjen happipitoisuus alenee. Senjälkeen vähähappinen vesi liuottaa pohjasta aikaisempien vuosikymmenten ja jopa vuosisatojen aikana pohjaan kerrostuneita ravinteita, jotka siis ovat olleet pois luonnon kierroista.

Eihän sillä ole merkitystä, ovatko paremman happivaiheen aikana pohjaan ehtineet ravinteet aikaisempien vuosien metsäojitusten, lannoitusten, maatalouden tai asutuksen päästöjä ja luonnon omia, kuten kallioiden, kivien ja maa-ainesten rapautumisen yhteydessä irronneita ravinteita. Rehevöitymisen kuitenkin laukaisee turpeennosto.

Vertailukohdaksi sopisi 1970-luvulta metsäteollisuudelle asetetut - tuloksia tuottaneet - velvoitteet suojella vesistöjä. Silloin tutkittiin varsinkin päästöjen biologista hapenkulutusta, jonka vesistöön joutuneet pienet puuhiukkaset aiheuttivat. Mitä pienempi orgaaninen hiukkanen, sitä pahempi vesistöille, koska hiukkasen massaan nähden kasvaa hapen kosketuspinta hiukkaseen. Kun hapenkulutus kasvaa, lahoaminen lisääntyy ja sitä kautta kerrostuu vähemmän pohjalietettä, mutta se voikin olla paha asia hapen ja rehevöitymisen kannalta. Ei metsäteollisuudestakaan suuria määriä ravinteita päässyt vesistöön, se ei ollut ongelmien ydin.

Pikainen perehtymiseni Hartolan Isosuon tapaukseen vakuutti, että biologiseen hapenkulutukseen olisi pitänyt kiinnittää paljon suurempi huomio(onko nyt myöhäistä? Vain viittauksen aiheeseen löysin YVA-käsittelyssä Yhteysviranomaisen lasunnosta, ja sekin osin väärin? tulkittuna:” ...Isosuolta peräisin oleva kiintoaine saattaisi näin ollen sedimentoitua enimmäkseen vasta seuraavassa järvialtaassa eli Joutsjärvessä. Joutsjärven Harvalanselän alusvesi on kärsinyt 2000-luvulla joinakin vuosina loppu-talven tai -kesän selvästä hapenvajauksesta, ja jos orgaanisen aineksen sedimentaatio järvellä kasvaa, se lisää hapenkulutusta entisestään. Jos alusveteen kehittyy happikato, on seurauksena fosforin vapautuminen pohjasedimentistä. Selostuksessa vaikutuksia Joutsjärveen ei ole kuitenkaan arvioitu olevan..."