Turvetuotantoa/turvepeltojen raivaamista ei saa lopettaa

AIKA JULMAA VERRATA TALVIVAARAA TURVETUOTANTOON

Talvivaaran tutkimaton puoli

Talvivaaran kaivoksen ympäristöongelmat ovat viime viikkoina olleet massiivisesti esillä mediassa kipsisakka-altaan vuodon jälkeen.

Ympäristöviranomaiset tutkivat raskasmetallipäästöjä esimerkiksi sinkkiä, nikkeliä ja mangaania sekä purkuveden happamuutta. Uraanin kaasumaiset hajaantumistuotteet vuosisatojen saatossa ovat sentään saaneet jonkin verran huomiota.

Onko kuitenkin ympäristöterveyden kannalta oleellinen seikka jäänyt huomioimatta jo kaivoksen perustamislupaa myönnettäessä?

Johtuen siitä, että Suomessa ei ole minkäänlaista asiantuntemusta Suomen nanoympäristöstä, Talvivaaran kaivoksen on sallittu surutta levittää ympäristöönsä ainakin piidioksidipohjaisia nanohiukkasia. Näitä pääsee ilmaan louhinnassa, murskauksessa ja kasaliuotuksessa. Vesistöihin niitä pääsee purkuvesissä.

Talvivaara on maailmanmittakaavassa pilottihanke, kuten yhtiö ilmoittaa omilla nettisivuillaan. Missään muualla ei ole tämäntyyppistä malmia rikastettu biokasaliuotuksella.

Talvivaaran malmio on syntynyt noin kaksi miljardia vuotta sitten lämpimään syvään veteen vajonneesta orgaanisesta liejusta. Suomi sijaitsi silloin Saharan leveysasteilla.

Malmimineraalit ovat peräisin eliömassasta ja kuumien lähteiden purkausvesistä saostuneista metalleista.

Malmimineraalit ovat sekoittuneet mustaliuskeeseen. Mustaliuske muodostuu pääasiassa savesta. Mustaliuskeessa on lisäksi juosteina magnesiumsilikaatteja serpentiiniä ja talkkia.

Savi, serpentiini ja talkki ovat kerrostuneita mineraaleja, joissa vuorottelevat yhden atomin vahvuiset piidioksidikerrokset ja alumiinikerrokset savessa ja piidioksidikerrokset ja magnesiumkerrokset serpentiinissä ja talkissa.

Kerroksellisen savimineraalin käsittely hapolla poistaa niistä alumiinikerroksen ja piidioksidikerros ottaa uuden olomuodon. Tämä piidioksidilevy on vain yhden atomin vahvuinen ja se murtuu ja palaset ottavat pallomaisen hyvin huokoisen rakenteen.

Näitä huokoisia piidioksidinanohiukkasia on lääketieteessä paljon tutkittu, ja niillä on havaittu runsaasti haitallisia vaikutuksia. Ne imeytyvät elimistöön keuhkojen, ruuansulatuselinten ja ihon kautta.

Luonnonvesissä niiden pinnalla on yleisesti humusaineita. Erityisesti sinkki kertyy humuksen lisäksi niihin.

Talvivaaran mustaliuskeesta ei liene tukittu kuinka paljon siinä on amorfisia mineraaleja jo luonnostaan. Happoliuotuksessa syntyvät mineraalit ovat amorfisia samoin kuin pääosa ympäristön nanohiukkasista.

Amorfiset huokoiset piidioksidinanohiukkaset ovat erittäin reaktiokykyisiä ja tunkeutuvat vaivatta lähes kaikkien solujen sisään. Huomattakoon siis, että näitä huokoisia piidioksidinanohiukkasia valmistetaan rutiininomaisesti laboratorioissa uuttamalla savea esimerkiksi rikkihapolla.

Ovatkohan ympäristöviranomaiset olleet ilmiöstä tietoisia myöntäessään Talvivaaralle ympäristölupaa?

Biokasaliuotuksessa murskatun malmikasan läpi valutetaan vettä ja rikkihappoa. Ilmeisesti tässä muodostuu huokoisia piidioksidihiukkasia, jotka peittämättömästä kasasta pääsevät ilmakehään ja huuhteluliuoksen mukana siirtyvät kaivoksen vesikiertoon.

Edellä oleva teksti on vaikeaselkoista.

Sanoman voisi tiivistää niin, että Talvivaaran terveydelle vaarallisimmat päästöt ovat pienenpieniä hajuttomia, mauttomia ja näkymättömiä hiukkasia, joita Suomen ympäristöviranomaiset eivät edes pysty tutkimaan.

Ympäristöviranomaisten tulisi jatkossa vaatia näiden hiukkasten minimoimista ja käyttää ulkomaista asiantuntija-apua.



Seppo K. Junnila

lääketieteen lisensiaatti

Haapajärvi