Irtisanoutuminen Hurtigin kaltoinkohtelusta

Löysin hyvän kuvauksen siitä miten tässäkin asiassa on käynyt: Media on paisutellut asiaa aivan vääriin mittasuhteisiin. Kun lähtee julkisuuteen jonkun uutisen kanssa, pitää kestää myös se että uutinen voi riistäytyä käsistä. Haluan uskoa että tämä ei ollut tutkija Hurtigin tavoite. Mutta tämä olisi pitänyt olla hänellä tiedossa sillon kun materiaalia lähtee julkaisemaan. Kun "sopulilauma" sitten kopioi toisiltaan ja monistaa tätä materiaalia, seuraukset ovat nämä. Ei ole mikään ihme että tämän aiheettoman uutisten paisutuksen edessä on tutkijasta syntynyt negatiivinen kuva, vaikka syy kohuun olisikin ensisijaisesti lehdistön. Näin on syntynyt varmasti myös tutkijan kokema ns. kaltoinkohtelu. Eihän tällaiseen suhtautumiseen ole uskovaisellakaan mitään oikeutta, kaikkiin ihmisiin olisi suhtauduttava rakkaudella. Mutta haluan jälleen kerran tuoda esiin sen että tällaisen suhtautuminen muodostuminen tutkijaa kohtaan on aivan YMMÄRRETTÄVÄÄ , EI kuitenkaan hyväksyttävää.

Tässä kuvaus median suhtautumisesta tämän tyyppisiin uutisiin:

---

Kuinka hyvä vihollinen rakennetaan joukkotiedotuksessa


Tässä hyvä esimerkki miten mediaa käytetään lietsontaan ja kansankiihottamiseen:

Pedofiilit nousivat melkein täydestä tuntemattomuudesta lööppien suosikkiaiheiksi 1990-luvulla. Lähes kaikki tiedotusvälineet raportoivat ahkerasti pedofiilien tekemisistä ilmiöstä, jonka nimeäkään ei kymmenen vuotta aiemmin juuri tunnettu.

Toimittaja Anna Jeanne Söderlund on tutkinut tiedotusvälineiden pedofiili-jahtia Helsingin yliopiston viestinnän laitokselle laatimassaan pro gradu työssään "Pysäyttäkää pedofiilit - Kuinka hyvä vihollinen rakennetaan joukkotiedotuksessa".
Tutkimus ilmestyy tänä keväänä Sexpo-säätiön ja Lyhytterapiainstituutin julkaisussa.

Minua kiinnosti miksi asiasta yhtäkkiä pelästyttiin niin kovin. Ilmiöhän on ollut olemassa iät ja ajat. Siinä on jotain samaa kuin kesäisissä karhujutuissa: karhut ovat yhtäkkiä hirmuisen vaarallisia, vaikka tosiasiassa autot ovat paljon vaarallisempia, selittää Söderlund tutkimuskohteensa valintaa.

Tutkimustaan varten Söderlund kävi läpi YLE:n lehtileikearkiston vuosilta 1987-97, samoin TV-arkiston. Alkupäässä aineistoa oli vähän, esimerkiksi vuonna 1988 ei YLE:n arkistoon ollut löytynyt yhtään pedofilia-leikettä. Vuonna 1993 aineisto alkoi nopeasti kasvaa ja huipussaan se oli 1996, jolloin leikearkistoon oli kertynyt 166 uutista ja artikkelia, ja TV- arkistossakin oli 66 merkintää ilmiön käsittelystä. Seuraavana vuonna aineisto alkoi harveta.

-Vuonna 1996 oli Belgian pedofiliaskandaali kuumimmillaan ja samaan aikaan oli Tukholmassa ilmiötä käsittelevä laaja, kansainvälinen konferenssi - joka puolestaan sai Belgian tähden ylimääräistä julkisuutta. Samaan aikaan ilmestyi myös Observer- lehden artikkeli, jossa väitettiin suomalaisen internet-palvelimen välittävän pedofiilien aineistoa.

Kaikki toistavat samoja väitteitä
Mediahäly pedofilian ympärillä on sikälikin outoa, että lapsien seksuaalinen hyväksikäyttö on tosiasiassa aika harvinainen rikos. Vuonna 1996 tuomittiin alaikäisiin kohdistuvista siveellisyysrikoksista 59 henkilöä, heistä 22 ehdottomaan vankeustuomioon. Törkeiksi rikoksista luokiteltiin vain kaksi. On huomattava, että lukuihin sisältyvät myös nuoriin, 14-16 vuotiaisiin kohdistuneet rikokset, jotka eivät yleensä ole pedofiilien tekosia. Samana vuonna Suomessa tehtiin noin 150 henkirikosta, joista ehkä vain 2-3 herätti yhtä paljon huomiota kuin vähäpätöisinkin pedofiili.

Maailman laajimmassa, Heikki Sariolan julkaisemassa 8500 kuusitoistavuotiaan nuoren haastattelututkimuksessa ilmeni, että jonkinlaista seksuaalista ahdistelua oli kokenut jossain elämän vaiheessa 7,4 prosenttia tytöistä ja 3,5 prosenttia pojista. Luvut voivat tuntua korkeilta, mutta huomattakoon ettei yksikään muistanut kokeneensa tällaista alle 5 vuotiaina, ja alle 10- vuotiaina oli tytöistä ahdisteltu 0,6 prosenttia, vakavia tapauksia oli 0,3 prosentilla - kolmella tuhannesta. Luvut nousevat selvästi haastateltujen täytettyä 14-vuotta, jolloin he eivät ole enää lapsia, vaikka juridisesti ovatkin. Luvuissa ovat sitäpaitsi mukana myös vähäiset teot, jotka menevät lähinnä murrosikäisten kiusoittelun tiliin.

Journalistille Söderlundin tutkimus on masentavaa luettavaa. Se on kuin luettelo siitä kuinka toimittajien ei tulisi koskaan toimia, mutta he toimivat silti. Käy ilmi, että tiedotusvälineet paisuttelevat ilmiötä ja asiat muokataan sellaisiksi että ne täyttävät uutisen kriteerit. Tosiasioita käytetään valikoiden, vastoin "virallista" totuutta olevista faktoista vaietaan.

Media on epäitsenäinen, kaikki toistavat samoja väitteitä ja käyttävät samoja niin sanottuja asiantuntijoita, joiden väitteitä ei edes yritetä tarkistaa. Tiedotusvälineet seuraavat tarkkaan toistensa uutisia, mutta eivät tutki niiden todenperäisyyttä. Päinvastoin, valtavirrasta poikkeavaa kirjoittelua pidetään suorastaan epäammatillisena. Sopuli-ilmiö rehottaa rujoimmillaan.

Pedofiliaan sopii Kettil Bruunin ja Nils Christien -luvulla sosiaalipolitiikan tutkimukseen lanseeraama "hyvän vihollisen" käsite: jutussa on sen verran perää että voidaan rakentaa pirullinen viholliskuva, toisaalta asia ei heiluta mitään keskeistä valtainstituutiota. Bruun ja Christie vertailivat aikoinaan suhtautumista tupakkaan ja huumeisiin. Tupakka tappaa enemmän, mutta alan teollisuudella on suuri valta, joten huumeet sopivat paremmin viholliseksi. Ovat "hyvä vihollinen".