Äitiä ja kolmevuotiasta Sämää ei saa käännyttää Suomesta.

Johan nyt on markkinat! Eihän nyt sentään näin voida edes ajatella että toimittaisiin! Ja millä oikeudella taas valtio, suomi (joka täältä katsottuna on taas vajoamassa niin niin alas, ja moraalisesti kyseenalaisiin tasoihin), olisi päättämässä lasten ja naisen tulevaisuudesta?
Järjellä ja tunteilla, lailla ja logiigalla, aivan kaikin mahdollisin tavoin ajateltuna perheen hajottaminen ja turvapaikan evääminen heiltä kaikilta olisi järjetöntä ja äärimmäisen ala-arvoista, kylmää ja välinpitämätöntä.
Lähteköön päättäjä itse. Eroon, yksinäisyyteen, turvattomuuteen tuomiten omaisensa, kokien itse syvästi miltä tuntuu elää irti äidin läheisyydestä ja rakkaudesta, isän läsnäolosta, tuesta ja rakkaudesta. Turvasta. Miten kukaan voi niin julmasti asettua toisen yläpuolelle?!
Kyse ei ole enää kansallisuuden määräämistä oikeuksista tai velvotteista. Nämä ovat kaikkien yhtäarvoisia ja tärkeitä ihmisoikeuksia, ja perusturvaan liittyviä terveyden, kasvun ja elämän mahdollisuuden virstanpylväitä.
Perhe pysyy yhdessä jo pienten lasten elinehtojen tähden! Suomessa; kaikkien ollessa siellä.
Nyt riittää jo ihmisten pompottaminen.
Tässä nimenomaisessa sekä muissa vastaavissa tilanteissa.
On aika siirtyä sietämisen käsitteestä, joka aina asettaa 'muka paremman' toisen yläpuolelle, aivan olemattomin ja väärin perustein, halventaen alle asetettua, suoraan syvän hyväksynnän käsitteeseen, ja sen toteuttamiseen.
Englanniksi sanon näin: time to move beyond the concept of tolerance, which by the virtue of interpretation automatically places one above the other according to false premise, to enabling concept of fully embracing acceptance.

Mahtukoon Suomeen yhä rauhaa ja rakkautta!
Vai ollaanko siellä jo unohdettu ei niin kaukaiset aiemmat ajat, sekä otettu vastaan hyvinvoinnin tuoma sokeus koko maailmassa vallitsevaa tilannetta kohtaan, ja unohtamalla meidän kaikkien ihmisten yhteinen vastuu?!
Onko kukaan myöskään vielä syvällisesti ajatellut kuinka paljon kalliimpaa on hylkääminen kuin huolehtiminen kauaskantoisine seurauksineen?