Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

Se että me täällä länsimaissa olemme niin vieraantuneita luonnosta ja normaalista elämästä, ei muuta sitä, mikä ihmislajille ja muullekkin elämälle on luontaista ja luonnollista. Luonnollista on, että lapsia/ jälkeläisiä syntyy ja osa niistä kuolee ja osa kasvaa aikuisuuteen.

Sinulla on vasta ensimmäinen vuosi kuoleman jälkeen käynnissä, suru on tuore ja ajankohtainen. On normaalia, että et ole vieöä päässyt yli. Mutta ystäväni vammaisen tytön kulemasta on jo yli 5 vuotta, joten suruprosessin pitäisi olla ihan muussa vaiheessa kuin sinulla ja elämän palautunut entisiin (tai niin entisenlaisiin kuin mahdollista) uomiinsa. Jos on vielä 5 vuoden kuluttua niin rikki, ettei pysty olemaan työelämässä tai hoitamaan lapsiaan, niin se ei ole enää normaalia (lapsenkaan kuolemaan liittyvää) surua. Aika parantaa haavat ( tai sen pitäisi ne parantaa) vaikka se sinusta vielä vaikealta tuntuukin uskoa.

Jos tuollainen pitkittynyt sureminen olisi tavallista, olisi maailma täynnä täysin toimintakyvyttömiä ihmisiä, sillä niin suuri lapsikuolleisuus menneinä vuosikymmeninä on ollut (ja on yhä kehitysmaissa).

Ja tuen puutteesta ystävääni kohtaan on turha puhua, sitä olen/ olemme pyrkineet antamaan juuri niin paljon kuin mahdollista oman elämäntilanteen huomioiden. Näin _5_ vuoden kuluttua sitä kuitenkin olettaisi, että saisi myös omissa vastoinkäymisissään jotain takaisin (esim. oma lapsettomuus...). Tuomitsemisesta ei ole kysymys, vain siitä, ettei oikeasti enää näin pitkän ajan kuluttua jaksa katsoa toisen piehtaroimista surussaan, kun itsekin kaipaisi välillä tukea.