Liputuspäivä kuolleiden lasten muistolle

Oman lapsen kuolema on kamala asia, varmasti yksi suurimmista suruista, joita vanhempi voi kokea. Mutta luonnotonta se ei ole, päinvastoin pikemminkin. Jos eläisimme luonnollisessa ympäristössämme jollaisessa ihminen on kehittynyt elämään, niin lapsikuolleisuus olisi korkea, kuten myös syntyvyys.Tilanne on tämä nykyäänkin kehitysmaissa ja luonnossa elävien villieläinten keskuudessa.

Kuolemasta pääsee yli, suru lievenee ajan kanssa. Myös silloin kun kyseessä on oman lapsen kuolema. Jos näin ei käy, on omassa mielenterveydessä jotain vikaa. Muistaminen on normaalia, mutta jatkuva suru ei. Elämää pitää katsoa eteenpäin eikä jäädä murehtimaan mennyttä ja piehtaroimaan surussa.

Ystävältäni kuoli 3 kk:n ikäinen, vammaisena syntynyt tyttö noin 5 vuotta sitten. Ystävä on vieläkin tapahtuneesta niin masentunut, ettei esim. pysty normaaliin päivätyöhön, eikä hoitamaan kahta muuta lastaan kotona (nyt äitiyslomalla vauvan kanssa ja vanhempi lapsi päiväkodissa, kun ei jaksa hoitaa). Meidän ulkopuolisten silmissä olisi aika päästää surusta irti ja jatkaa elämää kahden terveen ja suloisen pienokaisen kanssa, mutta hän ei kykene. Oma ymmärrys alkaa olla hieman lopussa tätä ystävääni ja hänen jatkuvaa suruaan kohtaan. Muistaminen ja jatkuva suru ovat eri asioita!