Kipupotilaiden hoito ja epäasiallinen kohtelu

Allekirjoitin, koska kärsin kroonisesta kivusta useanlaisen hermovaurion jäljiltä. Olen myös kokenut tuskallisen CRPS-oireyhtymän.

Kipu on kovimmillaan sellaista, että järki lähtee. Toisin kuin lääkärit ovat ehdotelleet, tämä ei ole masennusta. Olisin hyvin iloinen, ellei minuun sattuisi niin sietämättömästi.

Vuosien varrella tilanne on helpottanut siten, että on jo aikoja, jolloin saan levätä kivusta. Kivun jälkeinen uupumus on valtava, mutta se ei edelleenkään, ole masennusta.

Kiinnittäisin huomiota kipuoireiden turhaan psykologisointiin. Se on potilaalle turhauttavaa ja loukkaavaa, ja hän kokee jäävänsä ilman apua ja jääkin, jos ainoa tarjonta ovat psyykelääkkeet. Vaikka osin ymmärränkin, ainakin yritän - että niillä on hermon kipuviestin kuljetukseen vaikutuksensa.

Itselleni niistä ei kuitenkaan ollut muuta vaikutusta, kuin korostuva väsymys ja epämiellyttävä mielen turtumus, joita en voinut kokea hyödyllisiksi ja lopetin lääkkeen. (turha viisastella nyt kenenkään, että olisit vaan syönyt, aika vasta olisi näyttänyt...kokeilu kesti kuukausia, vailla hyötyä.)

Olen hoitoalan koulutuksen saanut, mutten siitä huolimatta pysty täysin rehellisesti menemään mukaan ajatukseen, jota nykyisessä kivunhoidossa suuresti suositaan: että kipu olisi vain hermon väärä signaali, "jäänyt päälle", vaikka itse vaiva olisi jo kadonnut.

Kai se voisi olla niinkin, mutta itselläni kipukohtaukset tulevat aina liian toiminnan seurauksena. Eivät siis mielivaltaisesti omia aikojaan, vaan rasituksesta. Ellen ymmärrä levätä, teen vaan väkisin ja tuskaa vasten niinkauan kuin kykenen, saan kivun pahenemaan niin, etten enää pärjää sen kanssa. En pelkää kipua, mutta minusta on järkevää lopettaa toiminta siten, etten tahallani provosoi pahinta kipua esiin. Niin pahaksi päästyään se usein jääkin päälle pidemmäksi aikaa, ja sitä on vaikeaa saada poikki.

Minusta se viestii aivan selkeästi siitä, että kudosvauriota on, ja hermo ja sen ympäristö reagoi rasitukseen kivulla. Minusta se on oikeaa kipua, kyseisen paikan avunhuuto, että lopeta nyt se kiusaaminen, en kestä enempää - ei mitään "päälle jäänyttä ja enää vain luulet, että sinua sattuu", kuten on yritetty psykologisoida kipu tiehensä ja mitätöidä oma käsitykseni kivun syystä ja seurauksista.

On hyvin yleistä mille tahansa lääkärille nykyään mennessä, että lääkäri ottaa ikäänkuin ensimmäiseksi asiakseen käydä kumoamaan sitä, mitä potilas kokee. Se on merkillistä, kun tietää, ettei sinne kukaan huvikseen mene mitään satuilemaan, eikä kai kyse ole viholliskohtaamisesta, jossa toinen pitää torjua, ennenkuin se ehtii mitään?

Kun on paremmassa kunnossa, jaksaa näistä taistella ja jankuttaa, niin tyhmää kuin se onkin. Mutta sitten kun on toden teolla kipeä, ei enää jaksa. Apu pitäisi saada vänkäämättä.

Potilasta pitäisi kohdella siten, kuin ottaisi huomioon, että hänelläkin on aivot. Potilaallekaan ei voi syöttää ihan mitä tahansa satua, tämä epäilevä asenne on joskus molemminpuolinen.

Jos saataisi aikaan luottamus, hoitaminen ja hoidetuksi tuleminen kävisi paljon paremmin.