Adressi Israelin tueksi!

JEDIDUT 1•2009 7 http://www.suomi-israel.fi/no1_09.pdf

Lyhennelmä Helsingin Suomi-Israel yhdistyksen
sarjassa 17.2.2009 pidetystä esitelmästä

Uutisointi Pyhästä maasta on kuin yrittäisi hallita jättitankkeria Turun
saaristossa. Vain taitavasti luovien voi välttää kareja, minkä lisäksi liian
suuren aallokon aiheuttamista tulisi välttää!

Rony Smolar

Alueelle lähtö

Alueelle lähteminen vaati perinpohjaista valmistautumista, ja
kun sinne 1980-luvulla lähdin, uskoin tehneeni kotiläksyni hyvin.
Tunsin Israelin ja Palestiinan historian sekä alueen kriisit
ja sodat. Osasin erottaa sanat shalom ja sala´am toisistaan,
ja myös kulttuuri- ja uskontoerot olivat tuttuja. Tiesin Israelin
demokratiaksi ja arabinaapurit kuninkaiden, sheikkien, sulttaanien
ja pitkään hallinneiden valtapuolueiden hallitsemiksi.
Tiesin, että Israelin ja arabiosapuolten pitkä kriisi tulisi
hallitsemaan työtäni, mutta halusin myös paneutua normaaliin
arkielämään, jonka tiesin sykkivän kiivaaseen tahtiin. Se
olikin työni helpoin osa, sillä arki oli lämminhenkistä sosiaalielämää,
runsaita kulttuuri- ja vapaa-ajan tapahtumia, luonnosta
nauttimista, kiivasta politikointia, eri asteisia turvallisuusongelmia
ja ainaista pahimman varalta varautumista.
Olin myös kysynyt itseltäni, mistä johtui, että tuon ainoastaan
Varsinais-Suomen kokoisen maan tapahtumat ovat
jatkuvasti uutisotsikoissa. Siksikö, että ulkopuolinen näkee
konfliktin musta-valkoisena? Siksikö, että alue on Raamatusta
tuttu ja näin meille läheinen? Vai siksi, että maailma on tottunut seuraamaan tiiviisti kahden kansan kamppailua ns.
Luvatusta maasta, missä kummallakin on syvät juurensa?
Vai onko sittenkin syynä kamppailu öljystä tai vesivaroista?

Ongelmallinen Lähi-itä

Ihmisten mieliin on piirtynyt kuva hyvin ongelmallisesta Lähi-
idästä, jonka väkivallan täyttämä arki välillä ravisuttaa jopa
maailmanrauhaa. Jo vanhat kulttuurit kuten israelilaiset,
Palestiinan filistealaiset, Irakin edeltäjä Mesopotamia, Iranin
persialaiset, Turkin ottomaanit sekä faaraoiden Egypti joutuivat
siellä törmäyskurssille.
Lähi-itä on tiivis alue, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen,
ja niin tapahtumat yhdessä maassa lyövät helposti laineita
naapurimaihin. Ydinkriisi, israelilais-palestiinalainen konflikti,
on kuitenkin jättänyt varjoonsa muut jännitteet kuten
arabinaapurien pitkäaikaiset keskinäiset rajakiistat, Iranin
sotilaalliset ja uskonnolliset valtapyrkimykset, radikaalin
islamilaissuuntauksen vallantavoittelun sekä monet yhteiskunnalliset
ongelmat.
Ruutitynnyriksi kuvattuun Lähi-itään johtaa useita sytytyslankoja,
mutta ne eivät kaikki liity israelilais-palestiinalaiseen
konfliktiin. Suuri osa johtuu arabimaiden sisäisistä paineista
kuten naisten ja nuorten asemasta. Esim. musliminuorten
keskuudessa kytee pinnan alla yleinen tyytymättömyys, kun
hallitsijat ovat pääasiassa demokratiaa vieroksuvia vanhoja
miehiä, joiden ajan uskottiin Saddam Husseinin kukistumisen
myötä olevan ohi. Toisin on kuitenkin käynyt, ja kehitys tukee
yhä enemmän radikaaleja suuntauksia ja fundamentalisteja.
Demokratian tiellä arabimaailmassa on myös rakenteellisia
esteitä, mm. kansallisen yhtenäisyyden puuttuminen
maissa, joissa yhteiskunta on jakautunut heimo-, klaani- ja
ryhmäkuntiin. Erityisen haitallinen on demokratian edellyttämän
arvomaailman, yhteisten pelisääntöjen puuttuminen.

Vastakohtaisuuksia

Miksi kuvaan tässä arabiosapuolta? Siksi, että tässä kaikessa
Israel on vastakohta. Israelissa vallitsee alueen ainoa
länsimainen demokratia. Tästä israelilaiset ylpeilevät,
sillä maa on vaikeissa olosuhteissa kyennyt vaurastumaan
moderniksi teollisuus- ja hyvinvointivaltioksi, minkä lisäksi
se on säilyttänyt kansanvallan.
Länsimaisten arvojen edustajana Lähi-idässä on Israelin
ylle kasaantunut paljon vihamielisyyttä. Myös juutalaisten
kansallisuusaate, sionismi, sekä Israelin syntyhistoria hiertävät
naapuruussuhteita. Kun Israelia vielä syytetään liittolaisensa
Yhdysvaltojen etujen vaalijaksi, niin ystäviä on lähes
turha alueelta etsiä.
Vastakohtaisuudet näkyvät ja tuntuvat myös siinä, että
kun Israel viettää itsenäisyyspäiväänsä, niin samanaikaisesti
omaa itsenäisyyttään tavoittelevat palestiinalaiset muistelevat
”al-Nakbaa” eli kansallista katastrofiaan. Juutalaisvaltion
syntyä ja heidän omaa pakolaisuuttansa pidetään palestiinalaisten
keskuudessa jopa heidän Holokaustinaan.
Elintasossakin vastakohtaisuus korostuu, sillä Israel kuuluu
maapallon elintasoeliittiin, ja sen kansantalous on suurempi
kuin kaikkien arabinaapurien yhteensä.
Näistä syistä ulkomaisella medialla on taipumus esitellä
Israel ylivertaisena arabinaapureihin verrattuna. Sotilaallisesti
voimakas Israel näytetään aggressiivisena ja helposti
aseelliseen voimaan tarttuvana miehittäjänä. Uutiskuvissa
saatetaan näyttää suurikokoinen panssarivaunu kohtaamassa
kiviä heitteleviä arabinuoria tai raunioiden keskellä surevia
ihmisiä. Näin Israel saadaan näyttämään hyökkääjältä
ja sortajalta, kun taas arabiosapuoli näyttäytyy heikkona ja
alistuvana uhrina.

Ei tylsää hetkeä

Vanha sanonta ”Jews is news”, juutalaisten tekemiset ovat
uutisia, pätee myös Israelin tilanteessa. Ehkä juuri tämän takia
Israeliin on keskittynyt poikkeuksellisen suuri kansainvälinen
lehtimiesjoukko. Aikanani siellä pitikin paikkansa toteamus
”Israel, never a dull moment”, Israelissa ei ole tylsää hetkeä.
Uutisaiheita ei juurikaan tarvinnut miettiä tai etsiä, sillä
tietoa jaettiin avoimesti. Aiheita oli jatkuvasti ilmassa, piti
vain valita vetävimmät. Kaikki sykki kovalla tempolla. Kun
olin tekemässä yhtä raporttia, niin pian sen korvasikin jokin
vielä ajankohtaisempi tai kiireellisempi. Ja kun aamulla lähti
raportointikierrokselle, ei tiennyt, mitä päivä toisi tullessaan
tai minne itse päätyisi. Usein kävi niin, että kun lähetysaika
satelliitin välityksellä oli käsillä, niin viime hetkellä pitikin
lähettää televisioraportti Jerusalemin sijasta Ramallahista.
Se vaati kuvamateriaalin pikaista editointia välillä hyvinkin
kurjissa olosuhteissa. Muistelen vielä kauhulla niitä alkuvuosia,
kun kännyköitä ei ollut ja lankapuhelimia oli harvassa.
Voin vakuuttaa, että paineita oli, kun kotitoimitukset kuumeisesti
odottelivat pienille muistilapuille jossakin kiven päällä
kirjoitettuja raportteja.
Tärkeätä oli myös pitää mielessä sensuurin asettamat
rajoitukset eli aiheet, joita ei saanut tai sopinut käsitellä. Israelissa
niitä olivat maan oletettu ydinase ja sotilastukikohdat,
ja palestiinalaisten puolella Jasser Arafatin yksityiselämä tai
hänen hallintonsa väitetty korruptio. Arabimaissa kiellettyjä
aiheita oli niin paljon, että viranomaiset ilmoittivat kylmästi
ne aiheet, jotka olivat sallittuja.
Työssä jouduin kokemaan useita läheltä piti -tilanteita.
Viereeni menehtyi ihmisiä, näin kurjuutta ja epätoivoa.
Tapasin myös hyvin erilaisia ihmisiä ja paneuduin monenlaisiin
ihmiskohtaloihin.
Sodan jälkeen syntyneenä en milloinkaan ajatellut kokevani
sotaa. Sen sain kuitenkin kokea Persianlahden ensimmäisen
sodan aikana 1991, jolloin Irakin ohjukset tavoittivat
Israelin. Kuuden viikon ajan saattoi liikkua vain rajoitetusti
pommisuojien läheisyydessä, ja mukana piti pitää kaasunaamari.
Tuolloin raportointini tapahtui pääasiassa yöaikaan,
jolloin ohjukset yleensä iskeytyivät maan keskiosiin. Olo oli
hyvin turvaton, sillä ohjukset saattoivat osua minne tahansa.
Ja koinhan siellä myös poliittisen murhan, Israelin pääministerin
Jitzhak Rabinin murhan marraskuussa 1995. Murhan
jälkeinen raskas tunnelma ja syvä suru ovat jääneet lähtemättömästi
mieleeni.

Israel suurennuslasin alla

Saamastani palautteesta huomasin, että Israelin tekemisiä
seurataan tarkoin. Näin jälkikäteen ja täältä käsin tuntuu siltä,
että Israelin toimet ovat joutuneet suurennuslasin alle.
Uskon, että maata kohdellaan mediassa hyvin kriittisesti
siksi, että länsimainen arvomaailma edellyttää siltä vihollisistaan
poikkeavaa käyttäytymistä. Israelilta odotetaan
myös parempaa käyttäytymistä kuin muilta samanlaisessa
tilanteessa olevilta valtioilta, esim. amerikkalaisjoukoilta Afganistanissa
tai Irakissa.
Sopii kysyä, johtuuko tämä ehkä Raamatusta, mistä
meihin on iskostunut Israelin kansasta käsitys ”valittuna
kansana” tai ”Jumalan silmäteränä”. Ehkä tästä on koitunut
Israelille tietty painolasti ja odotettu käyttäytymisnormi,
mistä poikkeaminen tuo välillä kohtuutonta arvostelua, jopa
vihamielisyyttä.
Kirjassaan ”The case for Israel” Harvardin yliopiston
oikeustieteen professori Alan Dershowitz ei kiellä Israelin
arvostelun oikeutusta, mutta moittii sen kohtuullisuutta
suhteessa muiden maiden ja hallitusten arvosteluun. Dershowitz
toteaa, että Israelilta on vaadittu paljon korkeampaa
moraalia kuin muilta, ja näin se jatkuvasti on maailman
tuomittavana muita ankarammilla kriteereillä.
Kaikki Israeliin kohdistuva kritiikki ei ole antisemitististä,
mutta juutalaisiin kohdistuva viha ja ennakkoluulot ovat vakava
ongelma sekä Euroopassa että muualla maailmassa.
Usein nämä löytävät hyväksyttävimmät väylänsä juuri Israelin
vastaiseen arvosteluun naamioituneina.

PR-sotaa

Israel on 60 vuoden aikana käynyt seitsemän voittoihin
päätynyttä sotaa. Taistelujen yhteydessä ja jälkeen sille on
kuitenkin ollut vaikeata saattaa omat näkemyksensä kansainväliseen
tietoisuuteen. On sanottu, että Israel on taistelunäyttämöillä
voittanut, mutta PR-sodassa aina kärsinyt
tappion. Ennakkoasenteensa vuoksi kansainvälinen media
on ollut Israelin selvitysten suhteen torjuva ja epäilevä. Israelin
antamaan tietoon suhtaudutaan propagandana, kun taas
vastustajan tietoa pidetään lähes kritiikittömästi totuutena.
1800-luvulla vaikuttanut englantilainen kirjailija ja humoristi
Mark Twain totesi kerran: ”Ellet lue sanomalehtiä, olet
tietämätön, ja jos luet sanomalehteä, niin olet saanut väärää
tietoa”.
Tämä tuli mieleen, kun joitakin vuosia sitten saimme lukea
EU:n jäsenmaissa suoritetusta mielipidekyselystä, jolla
haluttiin selvittää, mikä valtio muodostaa suurimman uhan
maailmanrauhalle. Olisiko se kansainvälistä terrorismia tukeva
ja omaa ydinasetta tavoitteleva Iran, ehkä Pohjois-Korea,
jonka kunnianhimoinen ydinaseohjelma on näännyttänyt ja
orjuuttanut ainakin kolme miljoonaa asukasta, vai Afganistan,
tai maapallon poliisina toimiva Yhdysvallat? Ei, enemmistö
vastanneista piti Israelia suurimpana uhkana!
Mielestäni tämä kertoi enemmän silloisesta eurooppalaisen
politiikan tilasta kuin Israelista, minkä lisäksi se osoitti
tietämättömyyttä Lähi-idästä. Muistan, miten tätä ällisteltiin
Israelissa. Miten maan julkisuuskuva oli noin käsittämättömän
surkea?
Niinkuin nyt käydyn Gazan sodan kuluessa kävi ilmi,
tiedotusvälineissä ja julkisessa keskustelussa on osa Israelin-
vastaisesta arvostelusta muuttunut ennakkoluulojen
värittämäksi. Kohtuuton arvostelu on vuotanut yli äyräiden
ja saanut juutalaisvastaisia piirteitä. Suomessakin on juutalaisvaltion
toimia rinnastettu natsi-Saksan tuhoamispolitiikkaan,
ja Gazaa on verrattu Puolan gettoihin. Tällaisia
rinnastuksia pidetään juutalaisyhteisöissä käsittämättömän
loukkaavina erityisesti siksi, että niillä ilmiselvästi halutaan
iskeä mahdollisimman arkaan paikkaan. Eräässä lehdessä
täällä meillä yritettiin jokin aika sitten sarjakuvin jopa osoittaa,
että Davidin tähti ja hakaristi ovat toistensa sukulaisia.
Julkisen sanan vastuu
Maamme valtamediaa hallitsevat Yleisradio ja Helsingin Sanomat.
Usein on voinut havaita, että ne yhdessä tuottavat
yhden totuuden uutisointia, mistä puuttuu hyödyllisten taus tafaktojen esilletuonti. Kun vihollisuuksien nopeasti edetessä
jää kertomatta kuka oli aloittaja, niin korostetun näkyvästi
selostetaan vain seuraukset. Esimerkkinä juuri käydyn sodan
kynnyksellä tapahtuneet Hamasin raketti-iskut siviilikohteisiin.
Vasta kun Israel useiden varoitusten jälkeen vastasi,
otsikkoihin ilmestyi suurin kirjaimin: ”Israel pommitti Gazaa”.
Myös kriisiä hallitsevat historialliset faktat jätetään selostamatta.
Kuka enää muistaa, että se oli YK, joka vuonna
1947 tarjosi konfliktin ratkaisuksi kahden valtion mallia? Arabiosapuoli
torjui tämän, kun taas juutalaiset sen hyväksyivät.
Entä Jordanjoen länsirannan tai Gazan kohtalo? Olen
melko varma, että ainakin nuorempi polvi uskoo niiden kuuluneen
palestiinalaisille, ja että Israel ne kesäsodassa 1967
kaappasi heiltä. Näinhän ei ollut, vaan Länsiranta kuului Jordanian
kuningaskunnalle, ja Gaza oli Egyptin sotilashallinnon
alainen alue. Vasta Israel on ollut valmis luovuttamaan nämä
alueet itsenäisyyttä haluaville palestiinalaisille. Jordania ja
Egypti eivät siihen aikoinaan suostuneet.
Kirjailija ja MEP Lasse Lehtinen kirjoitti kerran Kalevalehdessä:
”Lenin puhui aikoinaan länsimaiden intellektuelleista,
noista ’hyödyllisistä idiooteista’, jotka hyvää tarkoittaen
edistivät punaisen terrorin asiaa. Heidän määränsä ja hyväuskoisuutensa
tuntuu pysyvän vakiona vuosikymmenestä
toiseen. Meillä kansalaiskeskustelijat pääkirjoittajia ja arkkipiispoja
myöten tuntuvat tietävän mitä Israel ei saa tehdä.
Se ei saa vastata väkivaltaan väkivallalla. Samalla logiikalla
ei sivistynyt maailma olisi milloinkaan saanut vastustaa hunneja,
kommunisteja, natseja tai talebaaneja.”

Tulevaisuus

Minulta on usein tiedusteltu miltä Lähi-idän tulevaisuus näyttää,
ja olen toistuvasti joutunut toteamaan, että Lähi-idän
tilanteessa on äärettömän vaikeata olla ennustaja. Alueella
ollessani koin, miten lähellä läpimurto monesti oli ollut, ja
kuitenkin seuraavassa hetkessä alue oli uudestaan syöksynyt
veriseen väkivallan kierteeseen.
Israelilais-palestiinalainen konflikti on vuosikymmenien
saatossa saanut osakseen lukuisia ratkaisumalleja, joista
vakavin oli Oslon sopimus vuonna 1993, ja josta itsekin innostuneesti
raportoin. Kun se nyt on joutunut muiden mallien
lailla romukoppaan, niin ainoiksi vakaviksi vaihtoehdoiksi
ovat jääneet ”tiekartta” – ns. kvartetin eli Yhdysvaltain,
YK:n, EU:n ja Venäjän aloite – sekä Saudi Arabian toissa
vuonna esittämä laajempi rauhanehdotus. Nämä eivät kuitenkaan
itsestään etene, vaan tarvitsevat ulkopuolista kaitsijaa.
Sitä odotetaan nyt Yhdysvaltain uudelta presidentiltä
Barack Obamalta.
Täytyy vain uskoa, ettei mikään konflikti jatku loputtomiin.
Ehkä tämäkin ratkeaa parin-kolmenkymmenen vuoden
päästä, kun palestiinalaiset ja alueen arabivaltiot vakuuttuvat
siitä, että Israel on pysyvästi olemassa, ja keskittyvät sen
hävittämisen sijaan oman hallinnon, talouden, yhteiskunnan
ja kulttuurin kehittämiseen.
Nykyisin Israelissa ja Lähi-idässä toimiville ja myös tuleville
lehtimiehille voin pessimistisenä ennustaa työmahdollisuuksien
jatkuvan vielä pitkään.