Turvetuotantoa/turvepeltojen raivaamista ei saa lopettaa

Rahkaturvesuosta hyvää peltoa

Suomenselän alueella maaperä on karua ja ravinneköyhää. Esi-isämme ovat tehneet valtavan työmäärän asian korjaamiseksi.

Siitä ovat todisteina lukuisat savikuopat, joista on ajettu pelloille suuret määrät maata lapio- ja hevospeleillä. Se ollut ainoa keino kasvuvoiman lisäämiseksi kun keinolannoitteita ei ollut olemassa.

Nykyisin tämä työ ei kuulu maatalousopetukseen.

Luomuviljelyn tehostamisessa nämäkin keinot kannattaa ottaa käyttöön. Konetekniikan ansiosta työteho on noussut vähintäänkin satakertaiseksi lapioaikaan verrattuna.

Maanajoon sijoitetut kustannukset on mahdollista saada takaisin noin viidessä vuodessa, koska maan fysikaaliset ominaisuudet parantuvat. Niitä ovat lämpötalous, vesitalous, kaasujen vaihtokyky, pieneliötoiminta ja ravinnesynteesin biologinen typensidonta.

Viljelylle myönteiset vaikutukset pellossa ovat pysyviä käytännössä satoja vuosia.

Savi ja hiesupartikkelit näyttävät mikroskoopissa kerrosvoileiviltä. Kiille näyttää leivältä ja kalium molekyylit ovat herkkuja leivän välissä. Bakteeritoiminnan vaikutuksesta kaliummolekyylit vapautuvat tarpeen mukaan kasvien käyttöön, se on luonnon oma säätömekanismi.

Tämä on yksi osa ravinnesynteesiä. Säätömekanismi ei toimi jos maahan annetaan runsaasti kalilannoitusta. Melko viisaita nuo esi-isät ja myös äidit ovat olleet kun eivät yleensä tehneet turhaa työtä. Suomenselällä on se ongelma, että savea on harvoissa paikoissa ja vain vähäisiä määriä. On pakko turvautua huonompaan materiaaliin.

Hietaista hiekkaa löytyy yleensä kohtuullisen matkan päästä. Se ei sovellu rakentamiseen, eikä ole hyvää viljelysmaaksikaan. Sitä esiintyy harjanteina maastossa ja otettaessa ei synny vesikuoppaa. Sillä on samoja ominaisuuksia kuin savella jos sitä käytetään vähäravinteisilla turvemailla. Käyttömäärät täytyy olla suuremmat kuin savella (400–500 kuutiota hehtaarille)jos on kyseessä uutismaa.

Mikäli uudisraivauksella aiotaan saada toivottua hyötyä, täytyy ojituksen olla erikoisen tehokas.

Kalkitus ja hivenravinne tilanne täytyy olla kunnossa. Siihen soveltuu erityisen hyvin puun tuhka, jos sitä on saatavissa. Muutoin se voidaan hoitaa kalkilla ja hivenlannoitteilla.

Luomutilalla on hyvä käyttää kompostoitua lantaa tai muuta hyväksyttyä kompostia. Vain sillä saadaan pieneliö toiminta käynnistymään. Komposti on elävää massaa, jolla uusi maa ympätään.

Tulokset ovat hämmästyttäviä kolmen vuoden kuluttua viljelyn aloittamisesta. Maanäytteissä näkyy paljain silmin monenlaista pientä mönkijää. Lisäksi mikroskooppisen pieniä sieniä ja bakteereita. Biosfääri on hyvin mielenkiintoinen juttu.

Uudisraivaukseen satsaaminen on viljelijälle aina taloudellisesti rankka juttu, koska niiden saaminen tukien piiriin on hyvin epävarmaa. Vaatii viljelijältä paljon uhrauksia ja uskoa tulevaisuuteen ruokahuollon turvaamiseksi. Toivon että päättäjät ymmärtäisivät asian tärkeyden.

On arvioitu että ruokaa tarvitaan tulevaisuudessa entistä enemmän, vaikka ei olisi kriisitilanteita tai luonnon aiheuttamia yllätyksiä.

Ei riitä että on paljon hyvää peltoa. Tarvitaan myös ammattinsa osaavia viljelijöitä.

Katsoin mieleenpainuvan dokumentin Moldovasta noin vuosi sitten.

Siellä on puute elintarvikkeista ja maaseudulla nähdään nälkää. Olen käynyt siellä 1975. Se on mustanmullan aluetta, maailman parasta viljelysmaata.

Silloin se oli Neuvostoliiton vilja-aitta. Samaa viljelyskasvia oli satoja hehtaareja yhdellä lohkolla. Komeat kasvustot näyttivät jatkuvan taivaanrantaan saakka. Elintaso oli Neuvostoliiton korkeimpia. Valtaosa väestöstä työskenteli noilla jättikolhooseilla. Nyt kolhoosit on purettu ja viljelyasiantuntijat ovat poissa.

On melkoinen ihme, että ikänsä maataloustyötä tehneet ihmiset eivät osaa viljellä maata.

Äidit joutuvat lähtemään ulkomaille siivoojan töitä tekemään perheen toimeentulon turvaamiseksi.

Meilläkin maatilat pakotetaan turhan suuriin yksiköihin tehokkuuden saavuttamiseksi. Näin osaajien terävin kärki harvenee. Vaikka pieniähän nuo tilat vielä ovat verrattuna Euroopan tiloihin puhumattakaan Amerikasta.



Urho Kari

Länsikylä