Avioliitto on naisen ja miehen välinen julkinen liitto

#26444: - Re: Re: Re: Poimintoja kohdasta oppi

"Lisäksi Uuden testamentin varhaisissa koodekseissa (kirjanmuotoisissa käsikirjoituksissa) on 15 sanaa, jotka esiintyvät lyhennetyssä muodossa. Tällaisia sanoja ovat Jeesus, Kristus, Herra, Jumala, henki, risti, Isä, Poika, Vapahtaja jne.... Lyhenteiden käyttö kertoo k u l t t u u r i s t a, jossa k e s k e i s e t     m e r k i t y s - s i s ä l l ö t    o l i v a t    y h t e i s i ä!"

Tämä juuri on esimerkki siitä, että kun detaljeista ei saada yhteistä käsitystä, on etsittävä pienin yhteinen nimittäjä, jonka puolesta kaikki voisivat olla.

"Emme siis voi sanoa, että jokin kirkolliskokous valitsi kirjat Uuteen testamenttiin, vaan Py h ä n   H e n g e n   johtama k r i s t i l l i n e n   k ä y t ä n t ö o l i    j o    suorittanut valinnan."

Olen kuullut useinkin tuon selityksen johdatuksesta kaanonin syntymisessä. Se on lyhesti sanottuna epä-älyllistä jälkikäteistä selittelyä ja vääristelyä. Kun asioiden kulkua seuraa historiallisena tapahtumana, näky on aivan toisenlainen. Se muodostuu eri tahoille syntyneiden ryhmittymien omista traditioista, joissa valittiin, muokattiin ja luotiin tekstejä ryhmän oman ymmärryksen mukaisesti. Tämä ymmärrys oikeasta opista vaihteli aika tavalla, mutta pikkuhiljaa alettiin olla huolissaan siitä, että oppi on monin paikoin ristiriitainen. Tästä alkoi paine yhtenäistää sitä, mikä oli toki johdatuksen eteenpäin viemää - nimittäin kirkon johtajien johdatuksen. Tämä yhtenäisti jossain määrin käytetyimpien tekstien listaa jo 100-luvulla. Edelleen tämä "johdatus" aiheutti mm. sen, että kanonisoinnin yhteydessä kauempana päävirrasta olevat gnostilaiset virtaukset karsittiin pois. Toisaalta myös päälinjassa olevissa kirjoituksissa oli ristiriitaa, jonka kuka tahansa voi nykyään lukea Raamatusta. Tällaista ongelmaa hallitsemaan tarvittiin juuri noita sanatiivistelmiä ja toisaalta myös uskontunnustuksen sanamuotoja, joissa nämä opilliset ristiriidat eivät näy. Kaikissa vaiheissa asioista riideltiin ja voitolle pääsi se, jolla oli paras poliittinen pelisilmä. Ja kuten aiemmin mainitsin, kanonisointikaan ei päättänyt erimielisyyttä. Missä se Pyhän hengen johdatus moisessa prosessissa muka näkyy....?

Tässä lainaus, jossa asia esitellään vaihe vaiheelta:

"Kristillisen kirkon kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kirkolla ei ollut yhtä kaanonia, jonka kaikki tahot olisivat hyväksyneet. Jo toisella vuosisadalla oli kuitenkin olemassa yhteinen kokoelma kirjeitä ja evankeliumeja, joita suurin osa kirkon johtajista piti autoritatiivisina. Näihin kirjoihin kuuluivat neljä nykyistä evankeliumia ja suuri osa Paavalin kirjeistä. Justinus Marttyyri, Ireneus ja Tertullianus, jotka kaikki elivät toisella vuosisadalla, katsoivat näiden olevan yhdessä Vanhan testamentin kirjojen kanssa jumalallisesti inspiroituneita. Monia muita kirjoja pidettiin suuressa arvossa, mutta niiden arvostus laski vähitellen, ja ne päätyivät Uuden testamentin apokryfikirjojen joukkoon.

Markion teki yhden ensimmäisistä yrityksistä yhden kaanonin muodostamiseksi. Hän hylkäsi Vanhan testamentin kokonaisuudessaan, kaikki evankeliumit Luukkaan evankeliumia lukuun ottamatta, ja kolme Paavalin kirjeistä. Suurin osa kristityistä hylkäsi puolestaan täysin hänen puhtaasta opista poikkeavan kaanoninsa sekä hänen oppinsa, markionilaisuuden.

Noin vuonna 170 laadittiin niin kutsuttu Muratorin kaanon, jossa lueteltiin hyväksytyt teokset. Tämä kaanon oli hyvin samanlainen kuin nykyinen, mutta siihen kuuluivat myös Pietarin ilmestys sekä Salomonin viisaus eli Viisauden kirja, joka luetaan nykyisin deuterokanonisiin kirjoihin.

Uuden testamentin kaanonin määritteli ensimmäisenä Athanasius vuonna 367. Tämä kaanon sai yhä suuremman ja suuremman suosion, kunnes se hyväksyttiin lopulta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.

Tämäkään kokous ei kuitenkaan lopettanut keskustelua kokonaan. Jotkut tahot jatkoivat muutamien kirjojen kyseenalaistamista. Kyseenalaistettuihin kirjoihin kuuluivat erityisesti Jaakobin kirje ja Johanneksen ilmestys. Vielä 1500-luvulla teologi ja uskonpuhdistaja Martti Luther kyseenalaisti mutta ei hylännyt, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen, Kirjeen heprealaisille ja Johanneksen ilmestyksen. Yhä edelleen Lutherin saksankieliset Raamatut painetaan niin, että nämä kirjat ovat kaanonissa viimeisinä. Koska jotkut protestantit kyseenalaistivat Raamatun kirjojen kaanonin tällä tavoin, Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen kirkon käyttämän kaanonin uudelleen osana kirkon dogmia vuosina 1545–1563.

Kaanonin ulkopuolelle jäi suuri määrä kirjallisuutta, jota luettiin ensimmäisinä vuosisatoina varhaiskristillisissä seurakunnissa. Kristinusko ei ollut yhtenäinen vielä ensimmäisten vuosisatojen aikana. Merkittäväksi uskonnolliseksi liikkeeksi nousi salattua tietoa korostanut gnostilaisuus, joka loi runsaasti kirjallisuutta toisen ja neljännen vuosisadan välillä. Kaanonin ulkopuolelle jääneitä eli apokryfisiä kirjoituksia on nykypäivään asti säilynyt vaihtelevasti. Joistakin tiedetään pelkkä nimi, toisista on löytynyt lyhyitä katkealmia ja näiden lisäksi on olemassa kokonaisia käsikirjoituksia – vieläpä useita eri versioita.

Ehkä merkittävin kaanonin ulkopuolinen teos on Tuomaan evankeliumi, joka koostuu lyhyistä Jeesuksen lauseiden kokoelmista. Teos on laadittu vuosien 100–150 tienoilla. Se muistuttaa Q-lähdettä käyttäviä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeita (Q-lähde = oletettu evenkeliumien perusteksti, jota ei ole löydetty, vaan mallinnettu tietokoneen avulla muita tekstejä vertailemalla). Tuomaan evankeliumi on leimattu gnostilaiseksi, vaikka se oli varsin käytetty monenlaisissa varhaiskristillisissä seurakunnissa.

Vuosien 80–160 välillä kirjoitettiin teoksia, jotka olivat sisällön ja ajankohdan puolesta lähellä kanonisoituja kirjoja. Ne kulkevat nimellä apostolisten isien kirjat eli Apostoliset isät. Korkeassa arvossa olivat myös Hermaan Paimen, Ensimmäinen Klemensin kirje, Didakhe, Barnabaan kirje,Pietarin ilmestys ja Paavalin teot."

http://fi.wikipedia.org/wiki/Uuden_testamentin_kaanon