Avioliitto on naisen ja miehen välinen julkinen liitto

#24900: - Re: Re: Re: Re: Kiinnittymisen malli ja sukupuolisuutemme salat

Mukavaa kun edelleen jaksat kiinnostua! Kiitos ajastasi!

"Sotket edelleen tason, jossa ollaan kavereita ja toisaalta sen, jossa ollaan oikeesti sillai... Jos ihmiseltä poistettaisiin seksuaalisen suuntautumisen taso, pariutuminen tapahtuisi varmaan henkilökohtaisten tunneasioiden ja toisaalta pragmaattisten syiden perusteella. On täysin eri asia, että ystävystyminen voi muuttua rakastumiseksi. Siinä kuitenkin on selkeä sääntö, jonka mukaan rakkauden kohde on aina myös seksuaalisen orientaation mukainen. Tämä tekee spekulaation ystävystymisestä tässä yhteydessä hedelmättömäksi."

Ystävystyminen tai rakastuminen - onko siinä oikeasti mitään muuta eroa kuin seksuaalinen ulottuvuus? Minun mielestäni ei. Tai sitten minun ystävyyssuhteeni vain ovat olleet kovin vahvoja. "Rakkaussuhteessa" tulee kuitenkin jossakin vaiheessa yleensä muutettua yhteen, joten suhde on ystävyyssuhdetta sitovampi käytännön tasolla. Muuten koen kyseessä olevan ihan saman psykologisen ilmiön. Vai mitä oikeastaan käytännössä tapahtuu, jos ystävyyssuhde muuttuu rakkaussuhteeksi?

Toisinpäin mentäessä yleensä vain seksi loppuu. Ystävyyssuhteissa yleensä pidättäydytään seksistä, mutta useimmille tämä on vain käytännön järjestely tai kirjoittamaton sääntö - halua varmasti olisi monella.

Sanotaan joskus, että ystävyyssuhteita voi olla monta, mutta rakkaussuhteita vain yksi kerrallaan. Tämäkin taitaa silti pohjimmiltaan olla vain kulttuurillinen ja käytännöntasoinen järjestelykysymys. En siis koe "rakkaussuhteita" mitenkään merkittävässä määrin "ystävyyssuhteita" syvemmiksi tai muuten vakavammiksi tai edes lujemmiksi; hyvä ystävä on tunnetasolla vähintään yhtä merkittävällä sijalla ihmisen elämässä kuin rakastettukin - ja usein lienee jopa tavallisempaa, että rakastettu jossakin vaiheessa voi jäädä ystäviin nähden toiselle sijalle, viimeistään alkuhuuman laannuttua.

Tällä perusteella katson asialliseksi ihan tarkoituksella niputtaa ystävyys- ja rakkaussuhteet psykologisella tasolla yhteen. Se, että "rakkaussuhteet" yleensä menevät seksuaalisen orientaation mukaan, ei tässä asiassa vahvista muuta kuin sen hetkisen seksuaalisen orientaation.

"Jospa se on orientaatio ja siihen liittyvät "soidinmenot", jotka kukin ihminen kokee juuri omalla tavallaan ja niin, että se toinen tapa kokea on täysin vieras. Tässä on varmaan synnynnäisiä perusvalmiuksia, jotka poikkeavat toisistaan myös homojen ja heterojen suhteen. Olemme jo todenneet monesti. että niitä ei olla toki pystytty toteen näyttämään, mutta vielä huonommin on laita niillä teorioilla, jotka haluavat väittää, että kaikki on opittua."

Kyllä ihmiselläkin tosiaan on mielestäni selviä "soidinmenoon" liittyviä kuvioita, mutta näen ne osittain kulttuurillisesti kehittyneiksi, ja osittain yksilötason variaatioiksi, joten siinä mielessä ne ovat suurelta osin "opittuja" eli omassa elinmiljöössä ja kulttuurissa kokemuksen kautta (mallia imitoimalla pääosin) omaksuttuja. Tämän puolesta puhuu esim. "sosiaalisesti lahjattomat" yksilöt, joiden "lahjattomuus" suurimmalta osin on joko kokemattomuutta tai jonkinasteisia vaikeuksia omaksua tai valikoida kokemaansa (estoja, havainnointikyvyn häiriöitä sun muuta).

Nämä "soidinkuviot" ovat pitkälti vain pieniä eleitä ja käyttäytymiskuvioita, jotka tuntuvat kumppanista kivoilta ja varmaan myös "turvallisilta" (positiivinen mielleyhtymä). Kuten muutkin kumppaninvalintaan liittyvät asiat uskon ihmisen jollakin tasolla resonoivan vanhoihin kokemuksiin - paljolti jopa omien vanhempien tai muiden varhaisten positiivisten tunnekokemusten antajiin.

En toki kiellä sitä mahdollisuutta, että meillä olisi myös synnynnäisiä lajityypillisiä "soidinkuvioita", mutta siinä missä emme etukäteen voi saada syntymälahjana ominaisuutta pitää vaikkapa vaaleatukkaisista tai nahkahousuista, en myöskään usko, että kykymme ihastua jonkun ihmisen johonkin tiettyyn ääntämiseen, eleeseen tai ilmeeseen olisi voinut tulla kohdunsisäiseltä ajaltamme. Omat ilmeet ja eleemme ovat myös olennaiselta osalta ympäristöstämme peräisin ("olet kuin ilmetty isäsi" tai "kuulostat ihan äidiltäsi kun naurat").

Luonnossa tosin saamme usein hämmästellä, kuinka joku eläin osaa tehdä uskomattomia asioita vaikka ihan vastasyntyneenä (kuten pikku kengurunpoikasen vaistonvarainen matka synnytysaukosta pussiin), joten emme varmasti voi sulkea ihmisenkään osalta pois synnynnäisyyden osallisuutta yllättävissäkin yhteyksissä.

"Maailmalla biseksuaaleja nimitetään ja monet myös hahmottavat itsensä homoiksi sillä perusteella, että oma sukupuoli(kin) kiinnostaa. Todellisuudessa puhtaan homon olisi kovin vaikea viettää normaalia perhe-elämää, koska naisen kanssa oleminen ei käytännössä onnistu."

Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat menneet naimisiin ja hankkineet lapsiakin ilmeisesti vain siksi, koska "niin ihmiset tekevät", mutta koko ajan tunteneet sisimmässään, että tässä menee jokin väärin. Voisin kuvitella, että tätä sattuu tiukan konservatiivisissa tai uskonnollisissa yhteisöissä, joissa on "valmiiksi saneltu", miten pitää kunkin toimia. En siis usko, että näissä tapauksissa välttämättä on ollut kyse biseksuaalisuudesta, vaan eroaminen ja homosuhteeseen ryhtyminen on ollut "kaapista ulostulemista" myös heille itselleen. Monasti avioliitot eivät myöskään ole olleet rakkauteen perustuvia, vaan käytännön järjestelyjä. Siinä on tiedostamaton homous voinut hyvinkin jäädä taka-alalle, kunnes sitten jossakin vaiheessa on ollut aikaa syventyä miettimään ja tuntemaan todellista asianlaitaa.

"Samalla tavoin olet perusorientaatioltasi mies tai nainen tai jotain siltä väliltä ilman, että psykososiaalinen ympäristö siihen mitenkään pääsee vaikuttamaan."

Tästä olenkin jo aiemmin täällä kirjoittanut. Olen vakuuttunut, että sosiaalisella ympäristöllämme on suuri merkitys siinä, koemmeko olevamme synnynnäisen sukupuolemme kanssa resonanssissa ja millaiseksi sukupuolinen identiteettimme lopulta muotoutuu. Kuten tuolla aiemmin eräässä tuubipätkässä näytettiin, erään yksinhuoltajaäidin (näin ymmärsin) kaksospojista toisen huone oli pojan huone, mutta toinen pojista eli pikemminkin tytön miljöössä. Silti kumpikaan pojista ei ollut selvästi "miehekäs" (mikä uskoakseni johtui juuri puuttuvasta miesmallista), ja todellisuudessa tämä "tyttöpoika" oli näistä kahdesta itsevarmemman oloinen ja reippaampi, eli itse asiassa näistä kahdesta "poikamaisempi" (vaikka kasvonpiirteiltäänkin oli jotenkin "tyttömäinen").

Äidin ohjaava kasvatuksellinen osuus (vaikka ohjelmassa toisin väitettiin) oli yllyttänyt kumpaakin poikaa etsiytymään tiettyyn rooliin, joilla kokivat saavansa maksimaalista positiivista palautetta ja suurinta mahdollista huomiota, toinen elämällä "tyttömäisesti", ja toinen vähän väkinäisen oloisesti eläytymällä äidin toiveen mukaiseen "machopojan" rooliin (vaikkei sitä lainkaan ollutkaan).

Lapsi on hyvin altis muotoutumaan (ja siten luonnollisesti sopeutumaan) olosuhteiden mukaan, jotka toisaalta houkuttelevat häntä itseään, mutta myös jos ne suovat hänelle toivomiaan ja kokemuksellisesti tärkeitä asioita, kuten juuri huomiota, merkityksellisyyttä tai muuta tyydytystä. Lapsi omii omaa henkilökohtaista identiteettiään varten materiaalia ulkoapäin idolisoinnin ja matkimisen kautta, mutta myös yllä kuvatun kaksospoikien läpikäymän ennakko-odotuksiin liittyvän mekanismin kautta. Henkilökohtaisen identiteetin eräs pääalueista on juuri seksuaalinen identiteetti, ja se siis ei ole merkittävässä määrin synnynnäinen, kuten biologinen sukupuoli on. Mm. hormoneilla on tosin osuutensa prosessissa.

"Fiksaatio voi olla periaatteessa mikä tahansa, mutta synnyttyään se on yleensä hyvin vaikeasti poistettavissa, aivot kun pyrkivät toimimaan eräällä tavoin yksisuuntaisesti. Samalla tavoin alkoholistin aivot pysyvät alkoholisitin aivoina, vaikka hän raitustuisikin."

Voi olla, että fiksaatioissa aivot muotoutuvat enemmän ai vähemmän pysyvästi, mutta toisaalta olen ymmärtänyt, että vaikka näin olisi, aivot voivat "uudelleenohjelmoitua" yllättävänkin tehokkaasti, vaikkapa ottamalla ihan uuden hermoalueen käyttöönsä (kun vaikka aivovaurion seurauksena pitää oppia uudelleen joku perustoiminto). Alkoholismin peruttamattomuutta pidetään nykytietämyksen valossa melko ehdottomana, mutta itse uskon, että tunnetasolla on paljon enemmän asian kanssa tekemistä kuin mitä ollaan ymmärretty. En esimerkiksi koe fyysisen riippuvuuden (varsinkaan, mitä vieroitusoireisiin tulee) osuutta ollenkaan merkittäväksi riippuvuuksissa, ja miellänkin kaikki erilaiset riippuvuuden muodot perusluonteeltaan samanlaisiksi, olivat ne sitten kemiallisia tai elämyksellisiä (eli oman fysiologian sisäisiä kemiallisia prosesseja).

Minulle riippuvainen on aina ensisijaisesti psyykkisesti riippuvainen, eli riippuvuus on korvaava toimenpide jollekin vahvalle sisäiselle tyydyttämättömyyden tunteelle. Ellei tätä "perustyydyttämätöntä" tilaa onnistuta todellista tyydyttämättömyyttä tyynnyttävällä keinolla tyydyttämään, ihminen jatkaa sen turruttamista korvaavalla tyydykkeellä, eli ulkoisella tai sisäisellä hyvänolon kemikaalilla (nautintoaineella tai elämyksellä siis). Aiemmin mainitsemani fiksaationomainen itsetyydytys voi muuten myös olla tällainen korvaava tyydyke.

Olen siis varma, että alkoholismin (kuten muidenkin riippuvaisuuksien) ongelma raukeaa kokonaan ja lopullisesti, jos alkoholisti saisi sisäisen tyhjyydentunteensa, perustavanlaatuisen tyydyttämättömyyden tunteen, itsestään tyydytettyä. Kyseinen tyydyttämättömyys on uskoakseni lähes aina rakkaudellisen huomion, hyväksynnän, hellyyden ja hoivan puutos. Tätä itseään puuduttava henkilö kuitenkaan ei itsessään osaa kokea ja tunnistaa, sillä mainitun puutoksentilan synty on aina hyvin varhaisen prosessin seurausta.

Ihan samalla tavalla luulen fiksaationkin korjaamisen onnistuvan, mikäli siitä riippuvainen lähtisi oikeata kautta työstämään asiaa omassa tunne-elämässään, ja opettelisi uuden tunnetasoisen toimintamallin.

Uskon, että uskolla ja sisäisellä tahdolla on ihmisen elämässä paljon suurempi voima ja vaikutus, kuin mitä useimmat meistä tahtovat itsestään uskoa. Haluamme niin mielellämme ajatella, että olemme syntyjämme tällaisia ja että emme siksi voi muuttua, sillä se olisi niin mukavan uhriuttavaa ja omakohtaisesta vastuusta vapauttavaa. "Ei voi mitään, tällainen olen".

Jos tiedän voivani, minun on otettava kantaa ja vastattava itsestäni, en voi vain jättäytyä "viattoman uhrin" asemaan. Joudun itse elämäni ohjaksiin, ja se on suuri haaste ja vastuu. Se pelottaa, ja siksi mieluusti vältän siihen joutumasta.