Raiskauksille kovempi tuomio!

Olen kokenut psykologisen manipuloinnin ja valtasuhteilla pelaamisen lisäksi alkoholin ja väkivallan sävyttämän, toistuvasti raiskaukseen asti edenneen ihmissuhteen.

Tapahtumahetkellä olin valitettavasti liian naiivi ymmärtämään mistä oli todellisuudessa kyse. Tarkemmat yksityiskohdat eivät kuitenkaan kuulu tähän, sillä haluan kauhistelun sijaan ottaa kantaa vallitseviin käsityksiin raiskauksen ja muun seksuaalisen väkivallan uhreista.

Alussa tapahtumien jälkeen en tuntenut oitkään aikaan oikeastaan mitään. Ns. ammattiauttajien kanssa keskustellessani sain jatkuvasti kuulla, että minun täytyisi alkaa masentuneisuuden ja vihan sekainen tunnekriisi jotta olisin lainkaan uskottava seksuaalisen väkivallan uhri. Vastaavaa näkemystä olen joutunut sietämään myös läheisiltäni, ja mediassa se on niin jokapäiväistä, etten vieläkään jaksa lukea seksuaalista väkivaltaa kauhistelevia uutisia.

Minusta itsesääliin ja elämän kriisiin saattamiseen ei todellakaan pidä kannustaa. En suinkaan vähättele raiskauksen aiheuttamia kärsimyksiä (kärsin niistä itse vuosikausia lähes joka päivä [ja yö].) Ajoittain en jaksanut masennuksen takia hoitaa normaaliin elämään kuuluvia asioita, mutta yhtä vakavasta masennuksesta kärsin myös kauan ennen tapahtumia toisessa elämänvaiheessa. Molemmista kerroista olen selvinnyt, vaikka se onkin ollut välillä uskomattoman raskasta, ja olen saanut elämän syrjästä hyvän otteen.

Lopullinen ratkaisu ongelmaan ei ole rangaistusten koventaminen vaan asian todellisten syiden etsiminen ja uhrien auttaminen. Vaikka kastroisimme kaikki miehet maailmassa, ei tehty silti muutu tekemättömäksi. Omassa tapauksessani tekijän elämä ei ole ollut sen helpompaa kuin omanikaan; rohkenen väittää että hän on kokenut lapsuudessaan paljon vaikeampia asioita. Todellista ylipääsyä tapahtumista, eli anteeksiantoa, en ole vielä saavuttanut, mutta olen lakannut tuntemasta vihaa, joka on tavattoman raskasta. Valitettavasti tätäkään ei hyväksytä: oman elämäni jatkamisen sijasta minun odotetaan elävän vihan vankina lopun elämääni.

Toivon kaikille väkivallan uhreille voimia unohtaa, jatkaa omaa elämäänsä ja ehkä joskus antaa anteeksi. Katastrofista selviytyminen on ollut minulle valtava vahvuuden lähde, vaikka kaikki haavat eivät välttämättä parannukaan.

Muille toivon harkintaa ennenkö julistatte toisen elämän pilalle menneeksi. Suruun voi osallistua myös liioittelematta ja vähättelemättä, eikä kaikkien suinkaan tarvitse ymmärtää väkivallan uhrin kokemuksia - se kun ei ole mahdollista