Avioliitto on naisen ja miehen välinen julkinen liitto

#21817: - Re: Re: Riippuvuus ja transferenssi

"Jos ja kun suhteissa tapahtuu näitä uudelleen elämisiä,  niin selittyvätkö suhteiden loppumiset sillä,  että  alkuperäinen kiinnittyminen on eletty loppuun,  vaikka  sitä ei olisikaan tiedostettu,  mitä on tosiasiassa eletty?   Vai vaihtaako transferenssi 'ihmistä'  jatkuakseen taas uudessa ihmissuhteessa,  koska alkuperäistä ei ole käsitelty.

Mitä sitten todella asioita muuttava/parantava käsittely itseasiassa on?   Miten ihminen saa lopulta sen mitä hakee?   Vai onko niin,  että ei koskaan saa,  jollei ymmärrä mistä on todella jäänyt paitsi.  Se on ikäänkuin väärän nälän ruokkimista."

Viisaita kysymyksiä! Tuo "väärän nälän ruokkiminen" on juuri sitä, mitä se on, kun puhutaan riippuvuuksista, olivat ne sitten aineellisia tai ihmissuhderiippuvuuksia. Etsitään jotakin, muttei tiedetä mitä. haetaan sitä sieltä, mistä löytyy "hyvää kutinaa", mutta yleensä tuo "kutina" vain ruokkii mielihyväkeskusta, muttei anna tyydytystä sille pohjimmaiselle tarpeelle, mikö on jäänyt tyydyttämättä ja siksi huutaa tyydytystä. Useimmiten kyseessä on huomion ja hyväksynnän - eli rakkauden - puute.

Jos suhde päättyy, se voi olla erilleen kasvamista. Toinen tai molemmat osapuolet muuttuvat, ja kadottavat kiinteän yhteyden toisiinsa. Tosiaalta voi olla ,ettei heillä tällaista yhteyttä koskaan ole ollutkaan.

Kun ihminen ihastuu, hän projisoi eli heijastaa omat mielikuvansa, haavensa ja unelmansa tiettyyn sopivaan kohteeseen (transferenssi!). Hän luulee ihastuvansa toiseen ihmisyksilöön, mutta näkee vain omat toiveensa. Vähitellen hän oppii väkisinkin tuntemaan toisen ihmisen todellisen olemuksen, ja se ei valitettavasti useinkaan ole näiden haaveiden kaltainen. Siitä seuraa siis pettymys. Siksi hän pettyy tähän toiseen ihmiseen, kun hän ei ole toiveiden kaltainen. Todellisuudessa vika on siinä, että hän ei ole nähnyt tätä toista sellaisena kuin on, eikä se ole kumppanin vika laisinkaan. Kumppani saa kuitenkin vastuun ja vihan kannettavakseen (taas transferenssi!).

Sitten erotaan, ja haetaan taas uusi kohde unelmille, ja kuvio toistuu ja toistuu. Olet siis oikeassa siinä, että transferenssi vain vaihtaa kohdettaan.

Mitä siis tehdä, jotta saisi tämän tuhoisan kierteen pysäytettyä? Siihen on helppo ratkaisu - itse asiassa kumpaankin ongelmaan (riippuvaisuuteen ja sitoutumiskyvyttömyyteen) - mutta se vaatii ihmiseltä nöyryyttä. Nöyryys ei ole monenkaan ihmisen leipälaji, sillä olemme kasvaneet pärjäämään yksin ja tukeutumaan vain itseemme.

Olet myös oikeassa siinä, että kyseessä on käsittelemättä jäänyt asia. Kyseinen asia lipsahti minulta jo tuolla alkutekstissä. Väitän, että ihmisen kuten ihmiskunnan ongelmat ovat pääsääntöisesti yhdestä ja samasta puutteesta lähtöisin: rakkauden puutteesta. Mitä "rakkaus" sitten on? Seksiä, juonitteluja ja takertumista? Ei, vaan rakkaus on tarve tehdä ja ajatella hyvää. Se on siis positiivinen ja rakentava olemukseltaan; rakkauden hedelmä on positiivinen. Siitä rakkauden tunnistaa.

Jos ihminen kokee rakkauden alusta alkaen, hänestä tulee rakkaudellinen. Hyvin kohdeltu, turvassa varttunut ihminen ei tee pahaa itselleen eikä muille. Hän on oppinut ja tuntenut olevansa rakkauden arvoinen, ja tietää siksi, miltä rakkaus tuntuu. Siksi hän arvostaa ja rakastaa itseään, ja siksi hän osaa rakastaa myös muita. Tätä tarkoittaa Raamatun "rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi" - ei neuvoksi itserakkaalle (mikä ei ole rakkautta lainkaan, vaan itsekkyyttä) vaan tiedoksi, että vasta kun osaat rakastaa itseäsi, osaat rakastaa myös muita.

Jos meitä ei ole aidosti rakastettu, emme tiedä, mitä rakkaus on, emmekä silloin tietenkään osaa myöskään ymmärtää, että olisimme rakkauden arvoisia. Siksi emme osaa rakastaa itseämme emmekä liioin muita. Vasta, kun olemme oivaltaneet tämän, ja ymmärtäneet todellisen syntymäarvomme ja ainutlaatuisuutemme, me kykenemme murtamaan tämän rakkaudettomuuden tilan, joka saa meidät toimimaan rakkaudettomasti. Saatamme olla vihan, pelon, pettymyksen, turhautumisen, häpeän ja muiden negatiivisten tunteiden kyllästämiä, ja toimimme siksi niiden mukaisesti. Emme osaa luottaa muihin, emmekä edes itseemme. meiltä puuttuu kiinnittymisen avainainekset. Olemme henkisesti yksin, turvattomia ja ahdistuneita.

Ainoa mahdollisuutemme selvitä tästä (näin koemme) on rakentaa itsellemme keinotekoinen turva - tai romahdamme. Suojaudumme joko pelkomme muurien taakse, tai vihamme säilän. Me vihaamme joko itseämme tai muita. Kohtelemme huonosti joko itseämme tai muita.

Silti kaipaamme sisimmässämme jatkuvasti huomiota, hyväksyntää, hoivaa ja hellyyttä (neljä hoota, rakkauden perusainekset!). Siksi haluamme yrittää löytää jonkun, joka välittäisi ja rakastaisi.

Mutta emme osaa olla rakkaudellisia emmekä edes osaa ottaa rakkautta vastaan. Ihmekös että jatkuvasti epäonnistumme.

Miten siis opimme tämän?

Kaikki alkaa itsensä hyväksymisestä. Tutustumalla itseensä, ymmärtämällä oman erikoisuutensa. Ensin meidän täytyy laskea aseemme ja nöyrtyä myöntämään sen, ettemme ole täydellisiä. Meidän täytyy hyväksyä itsemme. Tätä tarkoittaa Raamatussa se, että kohtaamme Luojamme ilman viikunanlehtiä. Olemme sellaisia kuin olemme, emmekä silti ole yhtään sen huonompia. Jos meillä on (henkisiä!) ominaisuuksia, joista emme pidä, voimme muuttaa niitä. Mutta se onnistuu vasta, kun myönnämme niiden olemassaolon. Mutta niin kauan kun haluamme peitellä itseämme "lainahöyhenillä", emme uskalla kohdata omaa heikkouttamme. Silloin elämme valheessa. Vasta rehellisyys tuo meidät todellisuuteen.

Kun olemme hyväksyneet itsemme, meidän täytyy oppia kuuntelemaan itseämme ja todellisia tarpeitamme. Meillä on pää ja korvat täynnä sellaista, mitä muut ovat meille tuputtaneet pitkin elämäämme. Nyt on aika katsoa, mitä todellisuudessa olemme. Hiljaisuus on paras tie kuulla itseään. Hellsten kutsuu tätä "sisäiseksi lapseksemme", ja toden totta sisällämme on pieni lapsi, joka huutaa huomiota, mitä se koskaan ei ole saanut. Siitä syystä niin moni meistä aikuisista käyttäytyy kuin pienet kakarat, kun tyydyttämätön lapsi ääntelee, muttei kukaan oikein kuule mitä se todella sanoo.

Opimme vähitellen tuntemaan itsemme: meille kehittyy itsetunto. Sitä kautta opimme vähitellen luottamaan itseemme: meille kehittyy itseluottamus. Silloin meillä on kummatkin jalat tukevalla pohjalla, emmekä enää ole muiden ja olosuhteiden riepoteltavina. Me saamme omat rajat ja oman mielen. Opimme vastaamaan itsestämme ja kantamaan vastuuta myös muista. Kasvamme henkisesti aikuisiksi kehoomme, joka on varttunut jo paljon aiemmin. Me itsenäistymme vihdoin oikeasti, meistä tulee terveellä tavalla "minä itse", ei kyynärpäillä tilaa tekevä, vaan omassa kehossaan tyytyväinen yksikkö. Tiedämme, mistä alamme, ja mihin lopumme, ja se näkyy myös ulospäin. Ylitsemme ei enää kävellä, emmekä myöskään koe tarvetta kävellä muiden yli.

Paradoksaalista kyllä, vasta kun meistä tulee itsenäisiä yksilöitä, osaamme myös elää parisuhteessa. Emme tarvitse toista ihmistä enää "täydentämään itseämme", joten emme enää ripustaudu ja takerru, tai hyödynnä ja alista. Voimme elää aikuisena yksilönä toisen aikuisen yksilön kanssa, jakaa elämää mutta pohjimmiltaan olla edelleen oma itsemme. Aikuinen suhde ei ole symbioosi, jossa kumpikin tarvitsee toista elääkseen. Se vaihe on sivuutettu äidin ja lapsen välillä jo aikaa sitten - tai olisi siis pitänyt olla. Aikuinen suhde on kahden ystävän suhde, ja siksi se kestää, vaikka joskus syntyisi erimielisyyksiä tai ongelmia. Huomio ei mene yksilöiden arvovaltataisteluihin, pettymyksiin ja henkilökohtaisuuksiin, vaan molemmat osaavat keskittyä aina kulloiseenkin asiaan.

Itsekeskeisyytemme muuttuu avoimuudeksi, ja epäluottamus (pelko) rakkaudeksi. Oikeaksi rakkaudeksi.