#1579: - Re: Re: JÄRJEN ÄÄNI

TIETOSI OVAT TODELLA HÖPÖ HÖPÖ-TASOA.

Tässä oikeaa tietoa:

Kirjat

Maltti puuttui vaurastumisessa

Kun päättäjien piti pusertaa kasaan yhteistä linjaa konsensusperiaatteella, tulokset olivat enimmäkseen tyydyttäviä yhteiskuntarauhan mutta harvoin rahapolitiikan kannalta.

Kylmän sodan ja vahvan kommunismin aikana yhteiskuntarauhan merkitys ymmärrettävästi korostui. Kun Suomen päättäjien piti valita yleislakon ja levottomuuksien tai negatiivisen reaalikoron välillä, valituksi tuli jälkimmäinen.

Tulokset parlamentti- ja hallitusvetoisesta rahapolitiikasta eivät sitä paitsi olleet ihan huonoja.

Ei niillä ainakaan estetty sitä, että Bretton Woods -järjestelmän kaudella 1940-luvun lopulta 1970-luvulle Suomen talous kasvoi nopeasti ja kansa vaurastui.

Nykysilmin rakenteellisesta korruptiosta kielivä keskuspankkijohtajien rooli ministereinä ja yhtiöhallituksissa käsitettiin ennen 1980-lukua pelkkänä hyödyllisenä pragmatismina, joka palveli teollistamis- ja kasvupolitiikkaa.

Läpipolitisoituneesta rahapolitiikasta tuli ongelma, kun kansainvälinen raha- ja valuuttajärjestelmä alkoi muuttua 1970-luvun lopussa.

Olisi tarvittua tiukka pankkilaki, kun pääomien liikkeet vapautettiin 1980-luvun puolivälissä. Laki saatiin valmiiksi vasta pakon edessä vuosikymmenen kuhnustelun jälkeen.

Painajaismainen meno huipentui, kun uutta lakia ryhdyttiin panemaan toimeen 1990-luvun alussa keskellä syvintä lamaa.

Pankit olisivat tarvinneet taseisiinsa pelivaraa, jota väärin ajoitettu laki nyt kavensi ja kärjisti siten kriisiä.

Jo 1990-luvulla tuli tavaksi tehdä pankinjohtajista syyllisiä lamaan ja pankkikriisiin. Kuusterän ja Tarkan teos tarkentaa ja syventää tässä suhteessa kuvaa aika lailla.

Melko moni poliitikko syytti pankinjohtajia raivostuneiden kansalaisten rauhoittamiseksi. Mutta jos syyllisiä aletaan etsiä, listan kärkeen nousevat poliitikot itse.

Neljän suuren puolueen luokka- ja eturyhmäpoliittinen vääntö päätöksistä osoittautuu yhdeksi 1990-luvun tragedian perustekijäksi.

On ikävä sanoa, että kansanvalta kävi kalliiksi nimenomaan kansalle. Äänestäjiltä valtakirjan saaneet poliitikot keskittyivät tulonjakopolitiikkaan silloin kun pankkeja olisi pitänyt nopeasti laittaa kuriin ja järjestykseen, joita uusi vapaus vaati.

Kuvaavaa on, että katastrofiin johtanut vakaan ja vahvan markan politiikka syntyi harhakuvitelmien luomista lähtökohdista. Kuviteltiin, että Suomen Pankin johtokunta oli ennen 1980-lukua vientiteollisuuden tahdoton sylikoira.

Tällä selitettiin Suomen devalvaatioiden eli markan ulkoisen arvon alennusten kierrettä, joka vuosikymmenen välein aiheutti suuren tulonsiirron muulta yhteiskunnalta vientisektorin hyväksi.

Kuusterän ja Tarkan mukaan tällaista yhteyttä ei ollut teollisuuden ja keskuspankin välillä. Sen sijaan he kertovat pankin johdon tavoitelleen kaiken aikaa sitä vakautta, jonka 1970-luvun lopun kriitikot ja seuraavan vuosikymmen uudistajat kuvittelivat vasta keksineensä.

Suomen Pankin pääjohtajat kuten Sakari Tuomioja, Klaus Waris ja Mauno Koivisto eivät olleet metsäteollisuuden juoksupoikia, toisin kuin uuden rahapolitiikan kummit tuntuivat otaksuneen.

Katastrofiin johtaneen heikon historiatuntemuksen ohella vahvan markan ajajat tekivät epätarkkoja havaintoja oman aikansa yhteiskunnallisista valtasuhteista.

Uusi valuuttakurssipolitiikka oli sen vuoksi epärealistisena ja illuusioihin perustuneena tuomittu epäonnistumaan. Uudistajia kaiketi sokeutti into päästä kurittamaan devalvaatioiden lihottamia vientikapitalisteja ja maalaisliittolaisia metsänomistajia.

Kun inflaatio eli hintatason nousu oli 20 prosentissa ja palkankorotukset 25 prosentin tuntumassa niin kuin 1970-luvun alussa, se kertoo lähes kaikesta muusta kuin teollisuuden vallasta.

Devalvaatiot olivat toisin sanoen aina pakkodevalvaatioita kuten 1990-luvun alussa. Syykin oli joka kerta sama: maalla ei ollut malttia vaurastua.

Sillä tiellä ajauduttiin lopulta aina syvään vienti-, vaihtotase- ja talouskriisin, josta maa oli pelastettava pelastamalla ensin vientiteollisuus.

Kuusterän ja Tarkan tiiliskivi on perustyö, joka avaa 1900-luvun jälkipuolen keskeisimpiä kehityskulkuja taustoineen ja seurauksineen.

Se palvelee keskuspankkia itseään. Samalla se palvelee myös demokratiaa ja tulevaisuuteen kohdistuvia valintoja niin kuin vain pätevästi tutkittu historia voi tehdä.

Markku Kuisma Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa.

Suomen Pankin historian tyyli on harkitun asiallinen

Seuraavaksi Sixten Korkmanin mielipide asiasta.

UutisetTeematTalous

Sixten Korkman: Syyttömät kärsivät lama-ajan hätiköidyistä päätöksistä

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan eläkkeelle jäävää toimitusjohtajaa Sixten Korkmania, 63, painaa 1990-luvun lamaa edeltävä aika, jolloin hän toimi valtiovarainministeriössä virkamiesjohdossa.

Syyttömät kärsivät, kun hallitus teki hätiköidysti päätöksiä, usein kiireisissä kriisikokouksissa, hän sanoo.

Mielessä on erityisesti kesä 1991. Talous oli ylikuumentunut ja finanssipolitiikka oli suhdanteeseen nähden löysää. Vahvan markan politiikkaa päätettiin kuitenkin jatkaa. Markka sidottiin laskennalliseen eurovaluuttaan ecuun, ja devalvaatiota eli rahan ulkoisen arvon heikentämistä lykättiin. Suhdannetilanne jatkoi heikkenemistään.

Korkman vastusti linjausta ja oli päätöstilanteessa julkisesti eri mieltä kuin esimiehensä valtiovarainministeri Iiro Viinanen. Hän ajattelee edelleen, että hänen kuten muidenkin olisi pitänyt tehdä noina vuosina paljon toisin.

"En väitä, että maailma olisi ollut ihan toinen ilman tätä päätöstä. Mutta olihan se traumaattista, että hirttäydyimme yliarvostettuun markkaan aivan liian pitkäksi ajaksi."

Korkman on Suomen talouselämän raskainta sarjaa. Hän on kerännyt runsaasti arvostusta toimiessaan talouselämän huippuviroissa Suomessa ja EU:ssa.