Avioliitto on naisen ja miehen välinen julkinen liitto

Buddhalaisuus levisi Intiassa buddhalaiseksi kääntyneen kuningas Aśokan (269–232 eaa.) suojissa. Hänen laaja valtakuntansa Magadha käsitti lähes koko Intian niemimaan, Afganistanista ja Pakistanista Keralan rajoille asti. Sri Lankan kuningaskunta kääntyi buddhalaisuuteen kuningas Aśokan vaikutuksesta ja on säilynyt buddhalaisena siitä asti. Siellä on säilynyt vanhimpiin kirjallisiin lähteisiin perustuva theravāda-buddhalaisuus katkeamattomana. Buddhalaisuus levisi myös kauppareittejä pitkin Pakistaniin, Afganistaniin, Kashmiriin, Kiinaan, Burmaan ja Japaniin.

Pakistanin, Afganistanin ja Uzbekistanin alueille muodostunut buddhalaisvaltio Kuśāna (n. 100 eaa – 200 jaa.) oli tärkeä erityisesti mahāyāna-buddhalaisuuden sekä buddhalaisen taiteen kehityksen kannalta. Aleksanteri Suuren valloitusretkien tuloksena alueelle oli kehittynyt hellenistinen kulttuuri, jonka vaikutus buddhalaiseen kuvanveistoon ja taiteeseen on havaittavissa mm. tapana kuvata vaatteiden laskoksia roomalaisen toogan tapaan sekä buddhia ja bodhisattvoja lempeästi hymyilevinä, kauniina nuorukaisina. Mahāyāna sūtrat (n. 100 eaa. – 400 jaa.) kehittyivät Kuśanan hallitsijoiden suojeluksessa kirjalliseen muotoon, suullisina niitä tunnettiin jo varhemmin. Niissä korostetaan erityisesti bodhisattva-ihannetta, myötätuntoista toimintaa kaikkien olentojen hyväksi samoin kuin tyhjyyden meditoimisen kautta saavutettavaa viisautta. Tunnetuimmat ovat Prajñāpāramitā sūtriin kuuluvat Ydinsūtra (Prajñāpāramitā hṛdaya) ja Timanttisūtra (Vajracchedikā prajñāpāramitā sūtra) sekä Lootussūtra (Saddharma puṇḍarīka sūtra) ja Puhtaan maan sūtrat (Sukhāvatīvyūha, Amitāyur dhyāna sūtra).

Tärkeimmät varhaisista mahāyāna-suuntauksista olivat Nālandan luostarin oppineen mestari Nāgārjunan (n. 100–200 jaa.) tunnetuksi tekemä “keskitien oppi” (mādhyamaka) sekä Asaṅgan (n. 310–390) ja hänen velipuolensa Vasubandun (n. 320–400) perustama “jooganharjoituskoulukunta” (yogācāra) eli toiselta nimeltään “pelkän mielen koulukunta” (cittamātra).

Myöhemmistä mahāyāna-suuntauksista puhtaan maan koulukunta muodostui 500-luvulla Kiinaan ja se tunnetaan myös Japanissa. Siinä keskitytään buddha Amitābhan puhtaan maan harjoituksiin, meditaatioihin ja buddha Amitābhan nimen toistamiseen. Myös chan-buddhalaisuus muodostui 500-luvulla Kiinassa ja levisi Vietnamiin (thien), Koreaan (seon) ja Japaniin (zen). Siinä korostetaan oivalluskokemusta, mutta opillista tietämystä ei pidetä niin tärkeänä.

Vajrayāna-suuntauksesta käytetään useita nimiä, kuten tantrinen buddhismi, mantrayāna, esoteerinen buddhalaisuus. Sen perustana ovat buddhalaiset tantriset kirjoitukset ja harjoitukset, jotka kirjoitettiin muistiin noin 400–800 jaa. Buddhalainen tantrismi perustuu valaistuneiden joogien, siddhojen, elämäntyölle. He olivat vaeltajia, jotka kehittivät menetelmiä saavuttaa suora oivallus olemassaolon totuuteen ja siten vapautumiseen. Ero mahāyānaan ei ole opillinen, vajrayāna perustuu madhyamaka-oppiin, vaan ero on menetelmissä. Vajrayānassa pyritään etenemään vapautumiseen nopeasti. Tämä on mahdollista valaistuneen opettajan ohjauksessa paneutumalla harjoituksiin, joissa mielikuvia, assosiaatioita ja symboliikkaa käyttäen samaistutaan valaistuneeseen identiteettiin. Merkittävin vajrayāna-perinteistä on tiibetinbuddhalaisuus, joka kehittyi 700-luvun Tiibetissä.