Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä,
laulelevi, taitelevi.

Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli
muinaisia muisteloita,
noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.

Kauas kuuluvi sanoma,
ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen laulannasta,
urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen,
sai sanomat Pohjolahan.

Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran;
kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi,
parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi,
oli oppinut isolta.

Tuo tuosta kovin pahastui,
kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi
paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi,
luoksi valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli
noille Väinölän tuville
kera Väinön voitteloille.

Kalevala, Kolmas runo: 1-40

#18960: -

Sää olet niin nopea,  etten ehtinyt tuota vajaata edes täyttää,
(ainoa vaihtoehto,  kun lakkaa ottamasta vastaan tekstiä yhtäkkiä vaan )

Huomenta muuten!   loppuipas hikoilu  vihdoin.

Siunausta tähän päivähän!  kiiruusti pottuja keittämään!

#18960: -

... nämä on kuin kansallismaisemia välillä:

Siinä kukkuos, käkönen,
helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta,
tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani, 

Jos tulee vastaan tällainen toivotus: ( noin suurinpiirtein) 

kasva suureks Suomen lapsi,
kasva iloks isälles,
tosionneks äidilles!   -   mikälin se yleensä  on kale-

valassa,  ota ylös!
p.