Turvetuotantoa/turvepeltojen raivaamista ei saa lopettaa

#18: Sokea Reetakin näkee totuuden - Järki käteen

vierasyliö
Turpeenoton vaikutuksia
vesistöihin
ei saa vähätellä

Mummon mökeillekin on vaadittu tiukempia
vesiensuojelutoimia
kuin turpeenottoalueille.

Turpeen nosto kuumentaa tunteita. Suomeen on syntynyt
viime vuosina kymmenittäin turpeenottoa vastustavia kansanliikkeitä.
Turpeenottoon tähtääviä lupahakemuksia on jätetty vuosi vuodelta kiihtyvällä
vauhdilla.

Etujen ja näkemysten ristiriita on ilmeinen. Suurelta osin
kansalaisaktiivisuuden ansiosta turpeenottohakemusten hyväksyminen ei ole enää
yhtä automaattista kuin aiemmin.

Nykyinen hallitus on kiristämässä
otettaan turvetuotannosta hallitusohjelmassakin mainitun linjauksen mukaisesti.
Tämä osoittaa, että valtion johdossakin on herätty asian tiimoilta
kansalaismielipiteen paineen alla.

Lakien kiristäminen ei kuitenkaan
auta, jos valvontaan ei puututa eikä lakisääteisiä velvoitteita toteuteta
riittävässä määrin.

Turveteollisuuden teettämien selvitysten mukaan
turvesuot eivät juuri huononna vesistöjen tilaa. Miksi sitten ranta-asukkaat,
mökkiläiset, kalastajat ja muut vesien virkistyskäyttäjät valittavat? Miksi he
osoittavat sormellaan juuri turveteollisuutta?

Turveteollisuus
puolustautuu ja piiloutuu raporteissaan luontaisen kuormituksen, maatalouden ja
muiden päästölähteiden taakse.

Lain valvonnassa

on puutteita

”Turvetaistelun” suurin ongelma piilee viranomaisten
tavassa valvoa ympäristölain toteutumista. Tuskin yksikään turvetuottaja
tavoittelee vesien pilaamista. Heille riittää aivan oikeutetustikin, että
harjoittavat elinkeinoaan lain sallimissa rajoissa.

Turveteollisuuden
vesistövaikutukset saadaan näyttämään vähäisiltä, kun velvoitetarkkailutulokset
perustuvat teoreettisiin kuormituslaskelmiin ja harvakseltaan otettaviin
näytteisiin. Syyttävä sormi kohdistuukin tässä kohtaa vesi- ja
kalatalousviranomaisiin, jotka sallivat tällaisen menon.

Turpeennoston
vesistövaikutusten torjunnan osalta maailman johtava turvemaa Suomi on edelleen
kehitysmaa. On aiheellisesti joissain yhteyksissä sanottu, että mummon
mökeillekin on vaadittu tiukempia vesiensuojelutoimia kuin
turpeenottoalueille.

Ympäristönsuojelulakimme mukaan vesien pilaaminen on
yksiselitteisesti kielletty. Silti vain yli kymmenen hehtaarin
turvetuotantoalueet ovat tarvinneet ympäristöluvan.

Tutkittua tietoa

on vain vähän

Tiedämmekö sitten, millaisia vesistövaikutuksia
turvetuotannosta aiheutuu? On myönnettävä, että asiaa on tutkittu
käsittämättömän vähän asian suuren merkityksen huomioon
ottaen.

Tiedetään, että järviin soilta valuvat vedet kasvattavat vesien
humuspitoisuutta, mikä vuorostaan vaikuttaa vesien lämpö- ja valaistusoloihin
sekä eliöiden toimintaan.

Suurin osa Suomen järvistä on luonnostaan
humusaineiden ruskeaksi värjäämiä. Turpeenotto lisää liukoisen humuksen,
hienojakoisen kiintoaineen, ravinteiden ja raskasmetallien kulkeutumista
vesistöihin.

Veden värin muutoksen toteaminen ei kuitenkaan aina ole
helppoa.

Ranta-asukkaat huomaavat veden ruskistumisen yleensä helposti
kirkkaissa vesissä, mutta luontaisesti ruskeavetisten järvien tummumista on
vaikea silmämääräisesti havaita.

Turvetuotannon liikkeelle laskeman ja
järvien pohjalle kerrostuvan aineksen määrä on arvioitu jopa yli satakertaiseksi
luontaiseen verrattuna. Joidenkin järvien pohjat ovat metrien paksuisen
turvemöhnän peitossa. Järvien pohjiin kertyvä eloperäinen aines kuluttaa happea
ja tukahduttaa pohjaeläimistön sekä liettää kalojen kutualueita.

Hapen
loputtua pohjasta alkaa vapautua sinne kertyneitä ravinteita, mikä kiihdyttää
järven rehevöitymistä. Seurauksena on eliörakenteen muuttuminen,
sinileväkukintoja, bakteerikannan kasvua ja kalojen elinolosuhteiden
heikentymistä. Koko eliöyhteisö muuttuu.

Pintavalutuskentillä

parhaat
tulokset

Tumput suorana ei kuitenkaan ole seisty.

Vesien
suojelemiseksi turpeenottoalueille on rakennettu laskeutusaltaita, lietealtaita,
lietteenpidättimiä, pintavalutuskenttiä, kemikalisointiasemia ja
kasvillisuuskenttiä.

Käytännössä niitä on kuitenkin tehty aivan liian
pienessä mittakaavassa. Tutkimuksissa on myös todettu, että laskeutusaltaat ovat
melko tehottomia sekä kiintoaineen että ravinteiden vähentämiseksi. Paras tulos
on yleensä saatu pintavalutuskentillä. Niitä on käytössä kuitenkin aivan liian
vähän, ja laadussakin on toivomisen varaa.

Juuri millekään muulle
pistekuormitukselle kuin turpeenotolle ei sallita näin puutteellisia
vesiensuojelutoimia ja huonoja tehoja.

Ongelman vesiensuojelun kannalta
muodostaa myös se, että turpeenoton vaikutuksista puhuttaessa on yleensä
keskitytty yksinomaan kulloinkin kyseessä olevan suon luontoarvoihin. Ne ovat
tietysti erittäin tärkeitä, mutta vesien luontoarvoselvityksiä ei ole aina
osattu edes vaatia.

Kukaan ei

ota vastuuta

Turvetuotanto ei tietenkään ole ainoa vesiemme pilaaja.
Esimerkiksi metsien ojituksista koituvat ympäristöongelmat ovat paljolti
samanlaisia kuin turpeenotossa. Laki ei kuitenkaan vaadi lupaa metsien
ojittamiseen. Lupavaatimus olisi täysin perusteltua.

Yhtenä
turpeenottoalueiden pulmana on, että samoilla alueilla saatetaan tehdä myös
metsien ojituksia ja hakkuita. Seurauksena on entistä vakavampia veden laadun
heikentymisiä. Ongelmaksi voi myös muodostua se, että kaikki tahot vähättelevät
omaa osuuttaan.

Vesistöjen pilaamisesta syytellään muita eikä juuri
kukaan ole omasta mielestään vastuussa.

Nykyisin käytössä olevia
turpeenoton lupaehtoja ja valvontaa tulisi ehdottomasti tiukentaa. Lukuisat
turpeenoton kuormittamat ruskeavetiset järvet ja joet olisivat kunnoltaan
vähintään hyviä, mutta nykyisen kuormituksen ansiosta niiden ekologinen tila on
korkeintaan tyydyttävä.

Myös Suomen allekirjoittama vesipolitiikan
puitedirektiivi edellyttää toimia, jotta vesien vähintään hyvä ekologinen tila
saataisiin palautetuksi jo vuoteen 2015 mennessä.

Tavoite taitaa olla
nykykäytännöillä liian kunnianhimoinen.

SATU ESTLANDER

HANNU LEHTONEN

Estlander on
tutkijatohtori Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella ja Lehtonen
on Helsingin yliopiston kalataloustieteen professori