Yksikin lapsimurha on liikaa

On syyskuun eka päivä 2012. Harmaa ilta, vettä sataa, tuulee koleasti.

Sytytin kynttilän ruokapöytään.
Muistin enkeli-elisaa, Erikaa, kaikkia surmattuja lapsia ja nuoria...
Sisältä taikka päältä murskattuja, pois nukkuneitakin.
Omaakin esikoistani.

Sytytin kynttilän.
Muistin senkin, kuinka minut surmattiin, mitätöitiin.
Kuinka häpesin koulussa mustelmia, sotilasremmin kuvioita selässä.
Jumppatunnilla...
Kuinka ei ollut ketään, ei ketään!
Ja pyysin 8-vuotiaana, syysmyrskyssä järven rannalla, sateessa istuen:
- Enkeli, tule ja vie minut pois! En jaksa, kukaan ei välitä...

Mutta enkeli ei tullut.
Oli edessä vielä matkaa,
monta mustelmaa, monta iskua, monta itkua...
Mutta ehkä enkeli tuli, kun 14-vuotiaana oli kuoleman vaihtoehto silmien edessä?
Ja elämä kutsui minua?

Mutta miksi tuska, miksi haavat, miksi lyönnit?
Miksi irronneet hiusten tupot?
Miksi kiusaamisen koko kirjo?
Toisten tähden, ymmärtämisen tähden,
ihmisyyden asiassa.

Nyt.
Sytytin kynttilän,
pois lentäneille,
ja meille kaikille surmatuille,
mutta henkiin jääneille,
kituville.
Mutta ihmisille,
- kuitenkin.

Ja kaikille,
ihmisille,
inhimillisille olennoille
jotka jollakin tavalla tahtovat
elämää puolustaa.

Sytytin kynttilän,
ilta hämärtyy,
me kaikki tarvitsemme voimaa
ja elämää.

Että jokaisen sydämen rikotut palaset
voisivat jatkaa ja jaksaa!

MLHIe