Yksikin lapsimurha on liikaa

B) Kannaottoa tämän adressin keskustelusta.

Luettuani koko ketjun kommentoinnin, siellä oli asiallistakin tekstiä. Mutta suuri osa sellaista, jossa jopa nettikirjoittelun vihaviestiä. Toki ärtymys ja suuttumus, vihastuminen ja vastustus on loogista, mutta sellainen lynkkausmieliala, ja jopa tappoviestit, joita täällä näkyy, mitä ne kertovat? Kirjoittajat itse ovat samalla tasolla kuin lapsen murhaajat? He ovat valmiit tässä ja nyt tappamaan, kuohimaan, nitistämään tytön murhaan syylliset ja/tai viranomaiset!

Absurdia ja ambivalenttista se on siksi, että ”tuomitessaan” tytön murhaajat, he itse antavat kirjoitettua näyttöä murhanhenkisestä tasostaan. Eli, se paha jota he vastustavat, asuu arvostelijoissa itsessään.

Toki kaikkea pahuutta ja vääryyttä pitää vastustaa. Siis TEKOJA. Mutta IHMISTEN tuomitseminen, omatekoisissa ja ei-legitiimeissä ”netti-viesti-tuomioistuimissa” , se on laitonta ja luvatonta. Vieläkin laittomampaa on kirjoittaa omatekoisista sanktioista, joita täällä vilisee.
Eli? On hyvin riskaapeli taso, jos kuka tahansa ja miten tahansa – pelkässä affktiivisessa tunnetasossa alkaa ”jakaa tuomioita” ja lahtausehdotuksia. Sellaisesta on vain askel oman käden oikeuteen, anarkiaan, ja silloin murhaajien tuomitsijat itse ovat samanlaisessa rikostasossa. On siis syytä muistaa lailliset rajat? Ei kenellä tahansa ole kompetenssia toimia "tuomarina" , eikä varsinkaan asioissa, jotka ovat JO lainmukaisessa seuraamuksessa, jne.

LOPUKSI

Kuolleita emme voi auttaa, eivätkä he apuamme enää tarvitse. Mutta ELÄVIÄ, kiusattuja ja pahoinpideltyjä voimme auttaa. Lapsia, nuoria, syrjäytyneitä, avuttomia vanhuksia, jne.

Kun koulukiusattuna ollut vanhin tyttäreni kuoli 21-vuotiaana, kuin tallattu, murskattu kukka elämänsä keväässä vielä... ja kun seisoin hänen haudallaan, minä muistin hänen sanansa pari viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Ne jäivät äidille viimeisiksi sanoiksi, kuin henkiseksi testamentiksi... Hän sanoi:
- Äiti, älä koskaan väsy äläkä lakkaa puolustamasta toisia! Jatka, älä väsy, äläkä lopeta! Minä olen anteeksi antanut kaikille kiusaajille, pahimmatkin.... mutta ehjäksi en tule koskaan. Ja hän itki siinä. Särkyneen sydämen palaset vuotivat edelleen tuskaa... Ja 2.10.1990 hän lensi pois. Enempää tuskaa ei Luoja hänelle ollut varannut. Ei loppuelämää raastavaa tunne-elämän vammaa, jota tuhannet koulukiusaamisen rikkomat, henkisesti ”murhatut” saavat kokea. (Olen vanhustyössä hoitajana katsellut ja kuunnellut yli 80 vuotiaankin surua, jota hän on kantanut läpi elämänsä. Lapsuudessa lyödyt henkiset iskut ovat jääneet pilaamaan koko elämän...)

Lastani en voinut enää auttaa, eikä hän apua tarvinnut... Mutta en ole unohtanut hänen sanojaan. Olen puuttunut kiusattujen asioihin. Kehitysvammaisen rääkkäämiseen, koululaisten, työkavereittenkin, jne. Ja lopuksi erään kiusatun naisvanhuksen asiassa, jossa tämä oli kaikkien katseltavana, kuin halpaa saippuaooppera-viihdettä, seksuaalisen häirinnän ja iljettävyyden keskellä. Suomalaisessa dementiakodissa, hoitajien ja johdon tieten, hyväksymänä! (Tietenkin sellainen puuttuminen johti työnantajan julkeuteen. Hoitolaitoksen maine piti koettaa kiillottaa! Kostoksi loppupalkka jätettiin maksamatta, ja asia on edelleen, v. 2009 alkaen vireillä oikeudessa...)

Mutta? Se into, jota tämän adressin allekirjoitukset viestivät, sitä intoa tarvitsevat kaikki ne ELÄVÄT itkevät ihmiset, jotka perheväkivallan, kouluväkivallan, työpaikkakiusaamisen taikka virkavallan kiusaamisen keskellä eivät jaksa, eivät osaa! Erityistä suojelua ja puuttumista tarvitsevat lapset ja nuoret. Joten kysytään vakavasti, mitä – missä - milloin? Ja huolehditaan siitä, että omat menettelyt eivät ole sokeaa affektion ja vihan arsenaalia, vaan ASIAA, asialinjalla, tiukkaa ja totta!

Adressin avausta ja kaikkea lapsiin suunnattua tukea kannustaen:

Maijaliisa Hiekkanen