VETOOMUS JYRKI KATAISEN EROTTAMISESTA

Financial Times Deutschlandissa oli torstaina pilapiirros, jossa viikatemies seisoo Saksan liittokansleri Angela Merkelin kuolinvuoteella sanoen: "Nyt on aika."

Liittokansleri Angela Merkel vastaa pilapiirroksessa: "Tiedän, on aika eurobondeille..."

Merkel oli aiemmin tällä viikolla todennut, että yhteisvastuullisia eurooppalaisia velkakirjoja, eurobondeja, ei tule niin kauan kuin hän elää.

Viikatemies todennäköisesti intoutui entistä enemmän torstain ja perjantain välisen yön EU-huippukokouksen päätöksistä.

Vaikka mitään viitteitä eurobondien hyväksymisestä ei kokouksesta vielä saatu, Saksan taipuminen oli merkki, että maa on lopulta valmis menemään niin pitkälle kuin on tarpeen euroalueen pelastamiseksi – ja ennen pitkää se tarkoittaa velan yhteisvastuullisuutta tavalla tai toisella.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että Suomen linja on aina yhtä kuin Saksan linja.

Hivuttautumista

Ennen varsinaisia euroalueen yhdessä liikkeelle laskemia velkakirjoja nähtäneen ratkaisuja, jotka käytännössä ohjaavat eurobondien suuntaan.

Kokouksessa hyväksyttiin, että kriisirahastot voivat ostaa Italian ja Espanjan kaltaisten maiden velkakirjoja niiden liikkeellelaskusta. Se osoittautunee tarpeelliseksi, kun molempien maiden lainakorot uhkaavat taas ennen pitkää nousta kestämättömälle tasolle.

Jossain vaiheessa väliaikaisen rahaston, ERVV:n, ja pysyvän vakausmekanismin, EVM:n, rahoituspuskuri alkaa loppua. Silloin mahdollinen seuraava askel on jo pitkään esillä ollut kriisirahastojen pankkitoimilupa. Kun EVM päästetään käsiksi Euroopan keskuspankin likviditeettiin, rahoitusta taas riittää. Silloin löystyvä rahapolitiikka aiheuttaa inflaatiopaineita ylijäämämaissa, kuten Saksassa ja Suomessa. Tällainen yhteisvastuu veloista ei enää juuri poikkeaisi varsinaisista eurobondeista.

Suomalainenkin veronmaksaja maksaa laskun ennen pitkää joko kasvavina veroina tai hintoina.

Euroopan parlamentin suosima velanpurkurahasto olisi tapa tasoittaa tietä eurobondeille. Kyseisessä mallissa ne maat, joiden julkinen velka ylittää 60 prosenttia bruttokansantuotteesta, siirtäisivät prosenttiosuuden ylittävän velan yhteiseen rahastoon velan uusimista varten. Samalla luotaisiin säännöt ja aikataulut velan vähentämiselle.

Saksa ei ole innostunut tästä ajatuksesta, koska maa saa tällä hetkellä pitkääkin lainaa negatiivisella korolla, vaikka maan velkasuhde on yli 80 prosenttia.

Suomelle velanpurkurahasto olisi suuri helpotus. Suomen julkinen (EMU-)velka on alle 50 prosenttia. Koska Suomen julkinen velka alittaa rajan, voisimme jättäytyä pelastusoperaatioiden ulkopuolelle. Jostain syystä tämä malli ei kelpaa Suomelle. En ole kuullut järkevää selitystä, miksi Suomi vastustaa tätä mallia.

Saksa vaikuttaisi olevan valmis hyväksymään laajemman velkojen yhteisvastuun, jos tulevaan talousunioniin sisältyisi ehto, että yksikään euroalueen maa ei voi ottaa lisää velkaa ilman Brysselin keskushallinnon (lue: Saksan) hyväksyntää.

Ongelma on se, että on vaikea ennustaa euroalueen maiden poliittisia suhdanteita. Kuten on havaittu, sopimuksista ja lupauksista on tapana joustaa EU:ssa.

Pessimismiä

Huippukokouksen päätökset olivat ikäviä.

EVM:lle annettava mahdollisuus tukea suoraan pankkeja on kuitenkin välttämättömön ratkaisu, jos Espanja ja Italia aiotaan pitää lainamarkkinoilla ja euroalue kasassa. Tätä ekonomistit ympäri maailmaa ovat toitottaneet koko kevään ajan.

Pitkällä tähtäimellä nämäkään päätökset eivät riitä, koska velan vähentäminen ei ole vielä pitkään aikaan mahdollista ongelmamaissa massiivisten alijäämien ja supistuvan talouden olosuhteissa.

Huippukokouksen päätöksillä ostettiin – niin kuin kovin monta kertaa aiemminkin – pelkästään aikaa. Jos Italia ja Espanja onnistuvat toteuttamaan tunnollisesti alijäämien leikkaamiseen tähtääviä budjettisuunnitelmiaan, on mahdollista, että näillä ratkaisuilla euroalue voi sitkutella eteenpäin jopa vuoden.

Mitään takeita ei ole siitä, että näin tapahtuu. Vuosi voi olla aivan liian optimistinen odote. Kovin optimistista on myös olettaa, että ensi vuodesta lähtien Italiassa ja Espanjassa nähtäisiin talouskasvua.

Ei tarvitse kysyä neuvoa Delfoin oraakkelilta ennustaakseen, että talouskuriväsymyksen seurauksena ongelmamaissa syntyy alati kasvavaa poliittista levottomuutta. Italiassa on parlamenttivaalit ensi keväänä. Jos valtaan nousevat talouskurin vastustajat, euron pelastussuunnitelmat menevät mönkään.

Siinä vaiheessa Suomessakaan ei moni enää jaksa tuijottaa lupausten pettämistä.

Mitä pidemmälle tukipolitiikkaa jatketaan, sen vaikeammaksi siitä irrottautuminen tulee.

Fix it!

Tohtori tuhoksi ristitty, Yhdysvaltain finanssikriisin ennakoinut New Yorkin yliopiston taloustieteen professori Nouriel Roubini on jo luopunut optimismista euroalueen kasassa pysymisen suhteen.

Hän referoi viime viikolla Twitterissä tuoretta (asiakkailleen korjoittamaansa) kirjoitustaan, jossa hän epäilee, että Kreikan sijaan mahdollinen ensimmäinen eurosta luopuja olisikin Suomi. Tämän vaihtoehdon hän on ristinyt "Fixitiksi", jossa yhdistyvät sanat Finland ja exit. Toisaalta uudissana kääntyy helpottavan ratkaisevaksi: "Korjaa se!"

Suomen eurosta eroamisen kustannukset ovat vaikeasti laskettavissa. Ratkaisu aiheuttaisi todennäköisesti ainakin alkuun talouden supistumista Suomessa. Yhtä vaikeaa on kuitenkin arvioida, kuinka suuret tappiot nykyisestä tukipolitiikasta seuraisi, jos euroalue kaikista pelastusyrityksistä huolimatta kaatuisi ja tukea saaneet maat eivät kykenisi maksamaan tukipakettilainojaan takaisin.

Jokainen tukitoimenpide - kuten Espanjan pankkien rahoitusoperaatio - kasvattaa Suomen vastuita.

Pelkään pahoin, että nyt ollaan rakentamassa jälleen uutta too-big-to-fail-järjestelmää. Vuoden päästä saatetaan joutua toteamaan, että Italian ja Espanjan ponnisteluista huolimatta niiden talous supistuu edelleen ja niiden lainavuori kasvaa.

Siinä vaiheessa tukipolitiikasta irtautumisesta seuraisi jo niin suuret tappiot, että talouskurimaat, Suomi ja Saksa, yrittäisivät tehdä kaikkensa euron pelastamiseksi - eli maat suostuisivat vielä suurempaan velkojen yhteisvastuuseen.

Pois eurosta?

Tukipolitiikasta irtautumista ei voi esittää, ellei samalla ole valmis hyväksymään euroalueen hajoamista. Jos Suomi ilmoittaisi lopettavansa uusiin tukipaketteihin osallistumisen, muut rahoittajamaat seuraisivat perässä. Rahoituksen loputtua ongelmamailla ei olisi enää edellytyksiä pysyä eurossa.

On vaikea nähdä kovin todennäköisenä tilannetta, että Suomi oma-aloitteisesti lähtisi suunnittelemaan irrottautumista euroalueesta.

Se edellyttäisi lähinnä hallituskriisiä ja uusia eduskuntavaaleja, jonka jälkeen valtaan nousisivat eurokriittiset oppositiopuolueet.

Todennäköisempi vaihtoehto on se, että ensi vuonna havaitaan, että Espanjan ja Italian talous supistuu edelleen eikä alijäämiä saada kuriin.

Silloin ei auta enää muu kuin todeta, että pelastusoperaatiot eivät ole onnistuneet ja pitää suunnitella paras mahdollinen tapa purkaa nykyinen eurojärjestelmä.

Kaksi vaihtoehtoa

Tietynlainen velkojen yhteisvastuullisuus ja talousunioni ovat pitkällä tähtäimellä välttämättömiä, JOS euroalue halutaan pitää kasassa.

Silloin pitäisi myös hyväksyä, että heikoimmin kehittyville alueille suunnataan suoraa taloustukea vahvemmista maista kuten Suomesta ja Saksasta.

On vaikeaa kuvitella, että suomalainen veronmaksaja suostuisi vapaaehtoisesti vastikeettomiin tulonsiirtoihin esimerkiksi Kreikkaan. Laina on ehkä vielä joten kuten hyväksyttävissä, jos veronmaksaja kuvittelee, että se joskus maksetaan takaisin.

Teoriassa tulonsiirtounionin vaihtoehto olisi se, että palkat voisivat joustaa kaikkialla euroalueella. Silloin ei olisi mitään liittojen sopimia vähimmäispalkkoja missään päin Eurooppaa. Tämä ajatus on (muiden kuin saksalaisten ja talousliberaalien mielestä) niin teoreettinen, ettei sitä kannattaisi poliittisissa analyysiseissä edes mainita.

Euro oli kiva eksperimentti...

En ole itse kovin optimistinen sen suhteen, että Italiassa ja Espanjassa talous kääntyisi kasvuun toimenpiteistä huolimatta. Euroalueen hajottaminen olisi monelle nolo juttu. Mutta on välttämätöntä tunnustaa, että se on ainoa vaihtoehto, joka ei sisällä kasvavaa yhteisvastuullisuutta.

Valuutta-alueteorian kärkitutkija, Harvardin taloustieteen professori Robert Barro kirjoitti tammikuussa Wall Street Journalissa, että "euro oli jalo kokeilu, mutta se on epäonnistunut". Hänen mukaansa "olisi EU:lle ja muille parempi selvittää paras tapa palata yksittäisiin valuuttoihin sen sijaan, että tuhlataan yhä enemmän rahaa laajentamalla järjestelmää ja kehittämällä suurempia pelastusrahastoja".

Kirjoittaja on Verkkouutisten ja Nykypäivän talouden ja politiikan toimittaja.

PS. Viikatemies hiiviskellee vielä kauan Merkelin ja euron lähistöllä. Neuvoisin kuitenkin viikatemiestä suhtautumaan varauksella Merkelin lupaukseen.