IRTI TURVEVESIPÄÄSTÖISTÄ

Pirteän kirpakat karpalot vetivät sydänsyksyn nevamaisemiin. Talteen tulivat, kohmeisin sormin, omiin tarpeisiin. Litroittain raikkaita rahkan herkkumarjoja. Tietoisuus siitä, ettei suon satoa moni suu saa maistaa, ylentää antimen arvoa. Jos ei tiedä, jos ei ole saanut suon tunnelmaa kokea, jos ei ole uskaltanut, viitsinyt... Ja jos sinisilmin uskoi suota halventavat ”valistuspuheet” todeksi, jäi paljosta paitsi. Jollei hyvästä tiedä, ei osaa arvostaa.

Luonnontilainen suo on voimaannuttava elämys. Niin sittenkin, vaikka sen on sadat kerrat saanut. Villinä aukeava neva on aivan muuta kuin kesytetty viljalakeus; se on sisintä rauhoittavaa vastapainoa kulttuurimaiseman arkisuudelle. Suo ottaa varauksetta vastaan vierailijan joka tervehtii sitä nöyränä, mutta neva ei avaa salaoviaan ylimieliselle. Itsekäs ottaja joutuu pettymään ja voi voimantunnossaan pauhata: ”Paskarutakko, parempi ojittaa hyötykäyttöön!”

Suolla on aivan eri kasvot vuodenaikojen vaihtelussa ja jopa aikajakson eri päivinä. Niitä on mahdotonta kirjaimin kuvailla, ne täytyy tuntea, nähdä, kuulla, haistaa, maistaa. Suon salat on itse elettävä.
Myöhäissyksyllä neva lepää, ajoittain kuulaan kirkkaana, toisin ajoin sumuisen harmaana, mutta koskaan se ei ole kuollut.

Kiireen saa suonkävijä unohtaa. Ja jos suon vuosituhantisen arvokkuuden osaa aistia, ymmärtää pysähtyä jo ensi askelilla. Antaakseen suo myös vaatii ja siksi se sulkee niin monet rauhansa rajojen ulkopuolelle.

Muistan jotain kaikista sadoista suoretkistäni, öidenkin yli ulottuneista. Aamuhämärien riekonnauruista. Sarastuksen herättämistä laululinnuista. Helteisistä hikitaipaleista. Ruoppakuljujen upottavasta imusta. Taivasta peilaavien allikoiden tyyneydestä. Taivaansinen avaruudesta mätäspatjalla leväten, sinisiipiperhosten imiessä suolaista hikeä sukistani. Heräämisestä aamukolmelta kärpäsiä jahtaavan västäräkin ”rymistelyyn” suokämpän katolla. Korentoja napsivista nuolihaukoista. Keltaisten hillojen mehukkuudesta. Sisiliskon kiipeilystä housunlahkeella. Kurki- ja hanhiparvien mekastuksesta. Routaisen nevan tuimasta tuulesta ja lumipyrystä. Upottavista umpihiihdoista ja kevättalven sokaisevien teräshankien kantavuudesta. Karpalomättäiden paljastumisesta kinosten alta. Uuden kevään ensimmäisistä lintuparvista... Voisin luetella loputtomasti ja sittenkin vain vähäisen osan.

Miksi muistan retket luonnontilaisilta soilta? Miksi useimmat muut, tuhansien kilometrien tarpomiset kulttuurin muuttamissa maisemissa häipyvät muistin hämäriin?
Vastauksia olen saanut, mutta henkilökohtaista tietoa on turha yrittääkään välittää vieraalle. Vastaukset joutuu jokainen hankkimaan itse ja parasta siinä etsinnässä on sen palkitsevuus.