AD/HD-aikusten puolesta

Ei saa edes lääkekattoa koskaan rikki kun ei saa korvauksia, sillä korvattavuus saadaan vain korvattavista lääkkeistä. Itsellä menee se tonni vuodessa, joudun syömään pienempiä annoksia, nyt kun olen (ensimmäisessä vakituisessa ikinä) töissä: ollut kohta vuoden, ja vain kaksi myöhästymistä töistä.

Työaika 7-16.00 ja vastuuta on juuri sopivasti, työ on itsenäistä ja olen sen kunnialla vienyt läpi..

Kaikki on mennyt loistavasti. Ennen diagnoosia kokeiltiin noin 6 eri psyykelääkettä, itsaria, 9 eri duunia (joista pisin 7 kk) ja kaksi luettua ammattia (joista tosin kumpaakaan en ole päivääkään tehnyt). Työttömyyspäiviä kertyi amitsun jälkeen yhteensä yli 1700 tähän työpaikkaan mennessä.

Välillä viinaa, joskus huumeita. Vauhti kummasti rauhoitti. Onneksi sekin oli sen verran kallista että "tuli vedettyä" vain kun oli kunnon aivojentyhjäystä vailla. Nyt ollut kokonaan ilman kohta neljä vuotta, takana 3 v. kausitöitä oikealla alalla, ihana ihminen rinnalla kun olen itsekin vihdoinkin aikuistunut ja rauhoittunut niin ei tartu niitä renttuja tuolta kadulta kainaloon.
Korvauksen poistuminen oli shokki, ja jokakertainen itkun aihe kun pitää mennä lääkkeitä ostamaan, varsinkin kun tietää että tätä tulee jatkumaan koko loppuelämän. Pelottaa ajatuskin siitä että joskus minusta tulisi vielä se hullu joka saattoi potkaista näyteikkunan rikki kun valot sattui risteyksessä vaihtumaan liian hitaasti, tai joutua kuuntelemaan että "etkö sinä ikinä opi, ja kuinka monta kertaa mun pitää sanoa, keskity, kuuntele, katso tännepäin, rauhoitu, ja mitä ihmettä mä sun kanssas oikein tekisin..."