Suomen huippuyksikkö lasten sairaanhoidossa toimii museossa

Meidän lapsemme vietti koko elämänsä, 3 vuotta ja 3 kuukautta lastenklinikalla. Aluksi häntä hoidettiin kirurgisena potilaana, viimeisen vuoden hän odotti elinsiirtoa.

Tyttäremme eli yhden kokonaisen elämän, mutta koko elämänsä sairaalan ehdoilla. Hänellä oli kaksi sairaalabakteeria, joten hänet eristettiin pitkiksi ajoiksi omaan huoneeseensa, jonka hän usein jakoi toisen pikkupotilaan kanssa. Huoneen lattialla leikkimistäkin pidettiin välillä riskinä puutteellisten ikkunoiden tiivistysten takia. Lisäksi tilaa leikkimatolle oli hyvin vähän. Lelut yleensä kierivät sairaalasänkyjen alle, missä ne tahmaantuivat tippaletkuista tippuneista sokeriliemistä. Tietysti kaikki myös kävelivät ulkokengillä huoneissa.

Lastenklinikan henkilökunta oli aivan ihanaa, mutta rajankäynti sairaanhoidon turvallisuusmääräyksien ja pyrkimyksen antaa lapselle mahdollisimman normaali elämä oli jatkuvaa, ja jokaisella sairaanhoitajalla ja lääkärillä oli oma näkemyksensa asiasta. Joten joka päivä sai jännittää, kuka nyt on vuorossa ja minkälaisilla säännöillä.

Olen erittäin kiitollinen, että meillä on hyvätasoista lasten sairaanhoitoa ja elämä pystytään pelastamaan monissa hyvin vaikeissa tapauksissakin. Mutta miksi museoviraston intressit ovat tärkeämmät kuin Suomen vakavimmin sairaitten lasten, sitä minä en ymmärrä.