Lakkauttakaa Tyrnävän pentutehdas

Tarinani alkoi viime vuosituhannen puolella, kun sain ensimmäisen oman koirani. Koira oli pieni 1,5v urosnuorukainen kauniine kasvoineen, mutta heti alkuun huomasin, ettei se ollut onnellinen. Sillä oli käytöshäiriöitä. Ei sellaisia, että se olisi purrut jotakuta, vaan nimenomaan sellaisia, ettei se uskaltanut tehdä mitään. Leluja se ei ymmärtänyt, karkaili, alkutaipaleen aikana se ei kertaakaan haukkunut iloista leikkimishaukkua eikä muutenkaan ymmärtänyt leikin päälle mitään, se tuntui pelkäävän varjoaankin ja pieninkin kolahdus sai sen sinkoamaan piiloon. Kaikki ihmiset olivat sen mielestä pahoja, varsinkin miehet. Tässä vain pieni osa oireista, jotka auttoivat minua ymmärtämään maailman olleen sille liian kova paikka elää. Ainoa ihminen johon se riutunut, huonokuntoinen koira saattoi perheeseeni tulon alkutaipaleilla luottaa, olin minä, hänen emäntänsä. Ja se vaati kovaa työtä. Vastoinkäymisiä ja onnistumisia, hämmennystä, yritystä ja halua lopettaa yrittämästä, raivoa kun ei tiedä, mistä on kyse ja vielä suurempaa raivoa, kun vuosien jälkeen sain tietää sen käytöshäiriöiden syyn. Huostaanotettu tapaus. Tuon koiraan käyttämäni ajan ja kovan työn tuloksena välillemme kehkeytyi 16 vuoden aikana sanoinkuvaamattoman ihana suhde, joka ei sanoja tarvinnut. Nytkin kyyneleet valuvat poskilleni tätä kirjoittaessani. Koira alkoi luottamaan yhä useampiin ihmisiin, saamaan painoa ja lihasmassaa, turkki kiilsi ja siitä epäluuloisesta koirasta kasvoi tasapainoisin näkemäni yksilö. Sen ei koko minun kanssani viettämänsä elämän aikana tarvinnut upottaa hampaitaan yhteenkään koiraan. Pelkkä asenne riitti kertomaan, kumpi väistää. Edes sentin päässä kuonosta tapahtunut uhittelu ei sitä hetkauttanut. Ja kaikki rakastivat sitä. Kuitenkin, vaikka koskaan en ole ajatellut tämän kohtaloiden oikuista johtuneen elämiemme yhteen nivoutumisen olleen virhe, täytyy minun kyseenalaistaa kasvattajan motiiveja koiran perheeseen luovuttamisen osalta. Olinhan tuolloin vasta lapsi. Lisäksi, tiedän koiran olleen ainakin yhdessä täysin koiran kasvatukseen tottumattomassa perheessä ennen minua ja he luopuivat siitä nopeasti. Oliko kasvattajan tarkoituksena vain saada häiriintynyt koira pois nurkista perheeseen kuin perheeseen, seurauksia ajattelematta, sitä en tiedä. Enkä myöskään millään muotoa väitä kasvatin laiminlyöneen koiraa. Enhän tiedä sen menneisyydestä tämän tarkemmin, enkä ole varma haluanko edes tietää. Tämän hetkinen kokemani tuska parhaan ystäväni nuoruuden raakuudesta johtuen, on ihan tarpeeksi raskas taakka kantaa. Vielä raskaamman taakastani tekee se, että ystävyytemme oli vähällä loppua lyhyeen. Pian sain kuulla lääkäriltä, että mitä luultavimmin se ei selviäisi sairastamastaan parvosta. Suuri kiitos kuuluu ystävääni hoitaneelle lääkärille. Vähintäänkin yhtä suuren kiitoksen haluan osoittaa lääkäreille, jotka hoitivat jo vanhusvuosiin ehtinyttä ystävääni vatsaan puhjenneen sapen vuoksi mitä sydäntä lämmittävimmällä tarmolla lisäten vuosia yhteiseloomme.
Jokainen tarinani lukenut voi mielessään miettiä, mitä vastaavassa tilanteessa olisi kasvattajan roolissa tehnyt. Olisiko perheitä kannattanut valikoida tarkemmin tai luovutusta siirtää siksi kunnes koiran vointi olisi saatu kohdilleen? Eikö kasvattaja välittänyt vai eivätkö oireet vain olleet tarpeeksi näkyviä?
Lisäksi kyseisessä kennelissä epämuodostuneen vastasyntyneen pennun nähdessäni toivoin, ettei astutusta olisi koskaan tapahtunut.