naimalakko

#233: v ronski - Yhteenvetoa sannavain,

Myöhemmin havannollistat kirjoituksessasi niitä ajatuskulkuja, joiden pohjalta nykyinen, pelkästään miehen ja naisen välinen avioliitto(laki) mielestäsi generoituu. Esität erityisesti isyysolettamaan ankkuroituvia perusteita. Tarkastelen seuraavassa näitä perusteita ja sitä, millä tavalla yhteiskunta voi mahdollisesti vaikuttaa lisääntymiseen nimenomaan avioliittolain kautta. Kyseenalaistan myös väitteesi siitä, että avioliittolain eksklusiivisuus voitaisiin nykypäivänä perustella sillä, että se olisi lainsäätäjän säädösohjailuvälineenä kehitetty pelkästään heteroseksuaalisen parin tarpeiden ympärille.

”On perusteltua ajatella, että moni nainen haluaa lisääntyä vain, kun lapsen (ja naisen itsensä) elatus, hoiva, perintö yms. on turvattu.”

Avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen isyys tunnustetaan vierailulla lastenvalvojan luo. Jos mies vastustaa tunnustamista, äiti voi kanneteitse saada isyyden vahvistetuksi. Juridiselle isälle syntyy elatusvelvollisuus lasta kohtaan. Jos äiti vastustaa isyyden selvittämistä, valtio maksaa lapselle elatustukea. Avioliitto ei siten ole välttämätön, jos lisääntymishaluinen heteronainen haluaa varmistaa lapselleen nimenomaan taloudellisen ylläpidon. Rintaperillisen perintöosa ei puolestaan ole riippuvainen vanhempien avioliitosta, vaan lapsi perii tunnustetun isänsä perintökaaressa säädetyssä järjestyksessä. Tältäkään osin avioliitto ei ole tarpeellinen väline silloin, kun tarkastelukohdaksi asetetaan lisääntymistä pohtiva nainen. Lapsen tai naisen hoivaa ei puolestaan voi turvata säädöksin.

Aviottoman naisen elatuksen ja perinnön osalta tilanne on huonompi kuin aviovaimolla. Toisaalta tämän kuun alussa astui voimaan laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta, joka antaa avioliittoon verrattavaa suojaa avopuolisoille, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteishuollossa oleva lapsi. Esimerkiksi avovaimo voi saada avustusta avopuolisonsa kuolinpesästä tai käyttöoikeuden omaisuuteen, jolloin lain oikeusvaikutukset lähenevät merkittävällä tavalla perintökaaren vastaavia säännöksiä silloin, kun vainajalla on vähintään yksi rintaperillinen. Taloudellista lisäturvaa tuo mahdollisuus esittää hyvitysvaade, jos esimerkiksi avovaimon omistaman omaisuuden määrä on avopuolison vastaavaa pienempi tilanteessa, jossa avovaimo taloustyötä tekemällä on ei-vähäisessä määrin hyödyttänyt avopuolison omaisuuden karttumista.

Avioliitto ei täten tältäkään osin ole välttämätön, lisääntymistä tukeva instrumentti. Tämän osoittavat myös tilastot, joiden mukaan syntyvyys on kohonnut jo kahdeksana vuonna perättäin samalla kun avioliittojen määrä ei ole noussut samaa tahtia, vaan joinain vuosina niiden määrä on päinvastoin alentunut.

Suomessa perhesuhteiden sääntely ei generoidu yksinomaan heterosuhteissa toteutettavasta seksuaalisuudesta ja sen mahdollisista seurauksista. On huomattavaa, että esittämäsi peruste turvallisuushakuisuudesta soveltuu nykyään mainiosti myös naispariin, vaikka kahden naisen muodostamalla perheellä ei olekaan heteroparin oikeuksia. Seksuaalivähemmistöjen rekisteröityihin parisuhteisin sovelletaan avioliittolakiin sisältyvää puolisoiden keskinäistä elatusvelvollisuutta. Myös ylläselvitetty avopuolisolaki soveltuu samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteisiin. Laki hedelmöityshoidoista mahdollistaa sen, että tällaisen parin toinen osapuoli voi hoitojen tuloksena synnyttää biologisen jälkeläisen. Rekisteröidyn parisuhteen osapuolet voidaan vahvistaa lapsen yhteishuoltajiksi ja parisuhteen osapuoli voi myös ottaa lapsen ottolapsekseen perheen sisäisellä adoptiolla. On merkillepantavaa, että biologiaa korostavien heteroiden kohdalla vieraistakin sukusoluista alkunsa saanut lapsi katsotaan automaattisesti avioliiton perusteella aviomiehen jälkeläiseksi. Heteroparien kohdalla noudatettavaa isyysolettamaa ei kuitenkaan ole sisällytetty parisuhdelakiin, minkä vuoksi asian joutuu kiertämään ylläkuvatuin menettelyin.

Lisääntymishaluisen lesbonaisen kannalta nykytilanne ei ole heteronaiseen verrattuna tasa-arvoinen. Kun argumentaatiosi lähtee siitä, että perhelainsäädäntöön sisältyy yhteiskunnan toive kansalaisten lisääntymisestä, niin sama lisääntymistoive voidaan silloin toki lukea myös esimerkiksi hedelmöityshoitolaista ja niistä parisuhdelain kohdista, jotka antavat sosiaaliselle vanhemmalle oikeuden sisäiseen adoptioon.  Tasavertainen avioliittolaki poistaisi parisuhdelakiin sisältyvät epäkohdat, jotka sotivat muun muassa lapsen elatusta vastaan.

”Avoliitto ei anna vastaavaa suojaa: avopuoliso-siittäjä voi häipyä luovuttamatta enempiä resursseja tai avopuoliso-aisankannattaja ei välttämättä tunnustakaan lasta omakseen”

Kuten yllä kirjoitin, avioliiton ulkopuolella syntyvän lapsen isyys voidaan selvittää ja vahvistaa äidin niin halutessa. Biologisesta lisääntymisperusteesta käsin tarkasteltuna huolesi aisankannattajien haluttomuudesta ottaa vastuulleen kolmannen siittämää lasta vaikuttaa epäloogiselta. Jos aisankannattaja ei tiedä, että jälkeläinen ei ole biologisesti hänen, hän tietenkin käy tunnustamassa isyytensä lastenvalvojalle. Jos taas aisankannattaja tietää tilanteen, miksi hänen ylipäänsä pitäisi tunnustaa isyytensä? Biologiselta kannalta tilanne on erityisen hullunkurinen nimenomaan avioliitossa, jossa jopa selvästi eri etnistä alkuperää oleva lapsi katsotaan suoraan avioliiton nojalla aviomiehen jälkeläiseksi, jos (aisankannattaja)mies ei nosta isyyden kumoamista koskevaa kannetta.

”kääntäen, avopuoliso-siittäjä tai avopuoliso-aisankannattaja ei välttämättä saakaan "oikeuksia lapseen" (äidin tahdosta).”

On totta, että perillistä ja ”työnsä jatkajaa” toivova mies voi nykyisen avoliittoja koskevan sääntelyn (tai sen puutteen) vuoksi vain toivoa, että avopuoliso ei asetu poikkiteloin lapsen syntymän jälkeen, olkoonkin että lapsi voi viisitoista vuotta täytettyään panna isyyden vahvistamisen vireille niin halutessaan. Palaamme siis jälleen isyysolettamaan. Siihen nojautuen perustelet, että heteroiden mahdollisuus tuottaa yhdessä biologisia jälkeläisiä ja näitä jälkeläisiä mahdollisesti koskeva riitatilanne generoivat avioliittolain nykymuodon niin perustavanmuotoisella tavalla, ettei lain tarjoamaa suojaa ole perusteltua ulottaa nais- ja miespareille.

Näin nähtynä avioliitto typistyy lapsen siittäneen miehen aseeksi puolisoaan vastaan tilanteessa, jossa äiti muutoin vastustaisi isyyden tunnustamista. En jaa tätä käsitystä avioliitosta. Avioliitto on taloudellinen sopimus, jonka solmimisella sen osapuolet hakevat turvaa ja erilaisia oikeuksia kumppanin sukupuoleen katsomatta. Kun biologisesti lisääntymiskykyiset mutta lapsettomuuteen sitoutuvat heteroparitkin solmivat avioliittoja, on selvää, etteivät kaikki ihmiset hahmota avioliittoa pelkkänä välineenä tuoda liittoon isyysolettaman antama suoja – eivät tietenkään, kun tarkastellaan avioliiton nykymuotoa. Biologinen perusta ei siten generoi lain nykymuotoa, vaan se generoi lakiin toimintaohjeet ja säännökset siltä varalta, että jotkut parit niitä tarvitsevat. Avioliittolaista puhuttaessa on tietenkin mahdollista esimerkiksi Mika Ebelingin tavoin ajatella pelkkää seksiä ja lisääntymistä, mutta perhelainsäädäntö antaa myös näistä riippumatonta turvaa liittonsa virallistaneille osapuolille.

Saivartelun vuoksi muistutan tässä vaiheessa, että tämä adressi vaatii tasa-arvoisen avioliittolain säätämistä. Siteeraan aiemmin kirjoittamaani: ”Yksilöitkö ne pykälät, jotka nimenomaisesti ”tarjoavat heteroille ’turvallisen kehyksen’ lisääntymiseen”. En tähän hätään keksi muuta kuin isyysolettaman, mutta sekin on isyyslaissa. Sen sijaan esimerkiksi puolisoiden välistä elatusvelvollisuutta, omaisuussuhteita ja yhteiselämän lopettamista (esim. menettelysäännöt, joilla päätetään, kummalla puolisoista on suurempi asunnon tarve) koskevia avioliittolain säännöksiä sovelletaan sellaisenaan myös rekisteröidyssä parisuhteessa eläviin henkilöihin.” Avioliittolakiin ei myöskään ole sisällytetty lakeja lapsen elatuksesta tai huollosta ja tapaamisoikeudesta, vaan ne ovat erillisiä säädöksiä. Avioliiton mahdollistaminen myös mies- ja naispareille ei vaikuttaisi millään tavalla erityisesti heteropareja koskevien ongelmien ratkaisemiseen, sillä lakeihin sisältyy erilaisia oletuksia ja ratkaisutilanteita esimerkiksi puolisoiden riitautumisen varalta (koskivat riidat sitten biologisia jälkeläisiä, kotitaloustöiden jakautumista tai perintövenettä).

Olen siten perustavanlaatuisella tavalla eri mieltä pääväitteestäsi, jonka mukaan ”lisääntymisyksiköille” annettava erityisasema generoisi avioliittolain nykymuodon. Sen sijaan, että heteroiden vastuuttoman seksikäyttäytymisen otaksutut seuraukset muodostaisi koko säädöksen perustan, ne generoivat ainoastaan säädökseen sisällytetyt, lisääntyneiden heteroiden perhemallia erikseen koskevat toimintasäännökset samalla tavalla kuin lakitekstiin otetut, samaa tai eri sukupuolta olevaa paria koskevat toimintasäännökset esimerkiksi mahdollisten omaisuusriitojen ratkaisemisesta.

Jos avioliittolain peruste P halutaan välttämättä konstruoida biologisesta lähtökohdasta, voidaan käväistä pienessä sivudiskurssissa ja todeta, että ihmisten luontainen itsekkyys se vasta generoikin lain nykymuodon. Tuo biologinen seikka koskettaa samalla tavalla kaikkia ihmisiä seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Mulkvistiluonteella varustettu siittäjä voi häipyä luovuttamatta enempiä resursseja, jolloin tarvitaan lakia hillitsemään miesten itsekkyyttä. Lesbosuhteessa elävä, ruokahuollosta vastannut kotiin jäänyt nainen voi jäädä puille paljaille, kun yritysmaailmassa uraa tekevä, mulkvistiluonteella varustettu vaimo päättääkin lähteä suhteesta ja viedä mukanaan kodin, auton ja kalliin irtaimiston, jolloin tarvitaan lakia hillitsemään naisten itsekkyyttä. Koko perhelainsäädäntö rakentuu pitkälle sille, että lainsäätäjä tunnistaa ihmisten luontaisen itsekkyyden, jonka vaikutusten torjumiseksi lainsäätäjä antaa esimerkiksi lapsen tapaamisoikeutta koskevia säännöksiä.  Tasa-arvoisen avioliittolain avulla ihmiset voivat puolison sukupuolesta riippumatta järjestää suhteensa tavalla, jolla varaudutaan sosiaalisiin ja juridisiin riskeihin. Jollei puolison kuolemaa oteta lukuun, avioliitolla voidaan proosallisesti katsoa varauduttavan pääasiassa siihen, että puoliso muuttuu suhteen kuluessa itsekkääksi mulkvistiksi.

Kun lisääntymisperustetta on näin tarkasteltu eri näkökulmista, voidaan sen yhteydessä viitata omaan lausumaasi, jonka mukaan ”[T]ässä valossa pareja rajaava lisääehtosi roikkuu kovin irrallisen kannan varassa ja vaikuttaa mielivaltaiselta/irrationaaliselta valinnalta syrjiä joidenkin parien perusoikuksia ja yhdenvertaisuutta, mitä lienee mahdotonta puolustaa”.