OIKEUDENMUKAISEN SIVIILIPALVELUSLAIN PUOLESTA

...puoliksi väärin.

Siviilipalvelus on välttämätön vaihtoehto, joka vapaassa maailmassa tulee olla. Kortensa täytyy kunkin kantaa kekoon kuitenkin, joten tällä hetkellä nämä kaksi mahdollista vaihtoehtoa yksinkertaisuudessaan ovat armeija ja siviilipalvelus (aseettomat palvelukset, ym. huomioon ottaen).

Omasta mielestäni siviilipalvelus on se nykyaikaisesti järkevämpi vaihtoehto, mikäli mielii ajatella tulevaisuuttansa – jollei ole suunnitelmallisesti hakeutumassa armeijan leipiin. Siviilipalveluksesta saa työkokemusta, joka on nuorelle ihmiselle yhtä tärkeää kuin koulutus. Aikaa jää myös normaalille elämälle, urheiluharrastuksille sekä sosiaaliselle kanssakäymiselle huomattavasti enemmän kuin armeijassa.

Armeijan osuus suomalaisen nuoren miehen (ja miksei, tottakai, halukkaan naisenkin) velvollisuuksissa valtiotansa ja kansaansa kohtaan on mielestäni oltava suurempi kuin siviilipalveluksen. Olemme kuitenkin pieni valtio väkiluvultamme, mutta väkilukuun verraten suuri maa pinta-alaltamme, jolloin maanpuolustus on erittäin tärkeä – varsinkin vanhojen kaunojen vallitessa rajan takana.

Tiedän toki, että Suomessa ei olla sodittu yli kuuteenkymmeneen vuoteen, mutten siltikään usko, etteikö olisi olemassa mahdollisuutta, jotta sota vielä joskus tulisi maatamme vavisuttamaan – selkeimpänä seikkana tälle ajatukselle on looginen tekijä: ihmisluonne.

Aika on kuitenkin merkittävä käsite tässä yhteydessä ja armeijan yleisimmät käyntiajathan ovat kaikki alle tuon siviilipalveluksen (6, 9 ja 12kk), mikä on aivan järkeenkäypää. Siviilipalveluksen lyhentämisen sekä muiden muutosten myötä uudet sukupolvet saattavat aikainsaatossa – kenties jo aivan näinä muutamina tulevina vuosina – tajuta asian ytimen hyvinkin murheellisella, tosin järkevällä tavalla: ”Hei, sivari on vaa 9 kuukautta! Ja, vaik siel joutuu olemaa hieman pitemmän aikaa ku armeijas lyhimpänä aikana, ni siel ei tartte kuitenkaa möyrii metässä ja saa olla viikonloput ja loppupäivät iha vapaal!” Siitä seuraa hyvinkin pian läntisen naapurimme kaltainen asetelma siviilipalveluksen ja armeijan käyneiden välillä – täysin päinvastainen kuin nykypäivän Suomessa. Ruotsissahan 20% käy armeijan, kun sitä vastoin Suomessa luku on 80% (Saksassa vastaava luku on n.50%).

Itse olen käynyt 6 kuukauden mittaisen palveluksen armeijassa hyvin normaalina panssarintorjujana, jääkärinä. Ensisijainen aseeni, RK-62, oli minulle jo entuudestaan hyvin tuttu, sillä olen käynyt sukulaisten kanssa metsästämässä ja tullut käyttäneeksi ko. kiväärin mallina ollutta AK-47- rynnäkkökivääriä semiautomaattisena. Toisin sanoen en oppinut armeijassa juuri muuta erityisen uutta kuin panssarintorjuntavälineet ja isommat konekiväärit ynnä muut pienet jipot – miinat sun muut. Normaalit elämäntavat eivät vahvistuneet tai muuttuneet mihinkään suuntaan – heräsin samaan aikaan jo aiemmin, toimin ryhmissä samalla tavoin kuin aiemmin, olin yhtä kuuliainen kuin ennenkin, jne. Syy siihen, että valitsin armeijan siviilipalveluksen sijaan oli aika – oikea elämäni odotti ja minä odotin sitä itse innokkaasti. Minut oli jo hyväksytty opiskelemaan korkeakouluun, minkä vuoksi en tarvinnut ylimääräistä ”johtaja”koulutusta. Hyvin ymmärsi asian myös luutnanttini, kun vastasin hänen tarjoukseensa johtajakoulutuksesta seuraavasti: ”Valitettavasti täältä ei löydy linjaa toimitusjohtajalle, joten en mene. Tulevaisuuteni työelämässä on vallan muualla kuin armeijan alaisena.”

Entä mitä tuo tullessaan valtiomme tulevaisuuden tuulet, jos siviilipalvelusta lyhennetään ja helpotaan liikaa; Kun vain harvat enää käyvät armeijan? Kuvitteellisessa tarinassa (jota toivon mukaan emme koskaan kohtaa) vuonna 2014 Kiinan kommunistinen tasa-valta on hyökännyt Eurooppaan sekä Pohjois-Amerikkaan täydellä arsenaalillaan kumppaniensa Pohjois-Korean sekä Venäjän avustuksella. Rajanaapurimme taasen on tehnyt askeleen kohti vanhaa suunnitelmaansa: vallata Suomi etulinjaksensa. Vuoden 2014 Suomen asukasluku on n.2,8 miljoonaa miestä, joista 18-65- vuotiaita on n.2,0 miljoonaa, ja joista n.190.000 – vajaa kymmenys potentiaalisista maanpuolustajista – ovat armeijan käyneitä. Lisäksi lukuun lasketaan n. 20.000 vapaaehtoisena asepalveluksen suorittanutta naista. Kun Suomi on sitten jäämässä auttamasti sinivalkopunaisen toverimme jalkoihin, mitä mahtaa siviilipalveluksen suorittanut henkilö tehdä. Tarttuuko hän aseisiin ja puolustaa isänmaatansa vai antautuu ilman minkäänlaisia takeita siitä antaako hyökkääjä kenties minkäänlaista armoa? Tuskin naapurimme kuuntelee tämän vakaumuksellisia aatteita kyyneleet silmissä – onhan hänelläkin varmasti perhe ja kotimaa, jota suojella ja vaalia. Ihmisluonne se on.

Loppujen lopuksi tuo maahamme hyökännyt (ja lopulta sen valloittanut) vihollisemmehan on paljon pahempi siviilipalveluksen sekä aseistakieltäytyjän aatteiden vastustaja. Toistan: he hyökkäsivät, he käyttivät aseita ensimmäisenä, he ampuivat ensimmäisen laukauksen, antoivat sodan julistuksen. Heidän kaltaistensa alamaisiksiko vakaumuksellinen rauhan toitottaja mieluummin ryhtyy kuin sotii vastaan mahdollisuutena pitää vapaa maa ja vaihtoehto valita? Kuinka raukkana voi ihminen silloin itseään pitääkään, kun on rauhan aatteensa takia menettänyt maansa ja joutunut orjaksi – vain, koska ei halunnut taistella vastaan? Olisiko Suomi itsenäinen, jos olisimme antautuneet?

Armeijassa oppii kuria, mikä vain vahvistaa kotona opittua kasvatusta. Armeijassa oppii ryhmätyöhenkiseksi, siis sosiaaliseksi. Armeijassa opetetaan vastuuta ja aatteita – ei niinkään ajatusta tarttua aseeseen heti, kun tilanne näyttää uhkaavalta, vaan suojelemaan lähimmäisiänsä miltä hyvänsä vaaroilta – niin fyysisiltä kuin psyykkisiltäkin. Armeijassa oppii käyttämään asetta. Tosin sen taidon oppii ihminen jo pilttinä pappansa polvella. Kun katsoo aamutuimaan takapihallensa, näkee lasten rientelevän ympäriinsä muovipyssyt kourassa osoitellen toisiansa. Ihmisluonne on se. Ihmisen itsesuojeluvaisto laittaa hänet ampumaan ennen kuin toinen ehtii painaa liipaisinta – oli hän sitten käynyt armeijan tai siviilipalveluksen tai kieltäytynyt kokonaan. Kuka muka todella haluaa kuolla toisen puolesta muualla kuin rakkauslauluissa? En minä ainakaan. Erona tietenkin kranaatin täysosuma ryhmän keskelle, jonka päälle yksi urhoollinen hyppää varmaan kuolemaan – pelastaaksensa muut. Se on ihmisluonne. Kunniasta viis, kunhan omaa järkiperäisen moraalin.

Omalta osaltani puollan siviilipalveluksen muutoksia parempien olosuhteiden, osaltansa myös asumiskustannusten (jotka eivät ole niin yksiselitteisen helppoja toteuttaa) ynnä muiden osalta. En kuitenkaan hyväksy siviilipalveluksen keston lyhentämistä, enkä myöskään heidän mahdollisuutta luopua aseista kokonaan – sodan aikana pidän jokaisen kynnelle kykenevän (vakavan sairauden, liikuntakyvyttömyyden, ym. omaavat tietenkin poislukien) olevan vastuussa maastansa sekä muista ihmisistä ja olevan velvollinen taistelemaan vastaan. Jos sanat ja asiallinen keskustelu riittäisivät ratkaisemaan maailman ongelmat, meillä olisi varmasti rauha. Jos aatteet olisivat enemmän kuin ideoita paremmasta ja ne muuttuisivat innovaatioista todellisiksi keksinnöiksi, meillä olisi varmasti rauha. Mutta jäljellä on yhä edelleen se ihmisluonne, joka sotii kaikkea – jopa toisiamme – vastaan.