Pyykkipuiston näköalan aitaamista vastaan

Tampereen kaupunki on osoittanut ja osoittaa toistuvasti ettei se huomioi päätöksissään Kulttuuriympäristön suojeluvuotta 2010. Tulkitsen niin että kyse on joko kankeasta asennoitumisesta, viimeisen sanan sanomisesta tai vain siitä että joku päättäjävirkamies haluaa hankkia meriittiä itselleen/ryhmälleen jääräpäisten päätösten toteutuksella. Kaupungin päättäjiltä tuntuu puuttuvan ympäristönlukutaito ja taju siitä miten ihmisen ympäristösuhde kehittyy, miten havainnoidaan ympäristöä ja miten kehitetään ympäristöä herkemmäksi ja monipuolisemmin toimivaksi. Kaupungin uusin tapa on rakentaa liian tiiviisti, rakentaa puistoihin tai typistää niitä ja tuottaa siten masentavia slummialueita sekä ahdistavaa kaupunkikuvaa. Toistaiseksi suunnitteluasteella olevat megasuunnitelmat ohittavat kaikki ympäristö- ja luonnonarvot. Tätä kaupunkia kehitetään rakennusfirmojen ehdoilla, rahan voimalla - ottamatta huomioon kaupungin veronmaksajien/asukkaiden mielipiteitä. Kaikki eivät halua elää betonimuurin kolossa tai liikkua onkalossa rottien lailla. Monet haluavat säilyttää avarat, vuodenaikojen mukaan vaihtelevat luontonäkymät koska ne pitävät mielen levollisena ja poistavat ahdistusta.

Leikin Pyykkipuiston paikalla, luonnonmetsikössä jo vuosia ennen kouluikää. Kasvoin katsellen Pyhäjärveä ja haihdutin myöhemmät huolet siihen maisemaan. "Pyykkimettä" saneerattiin kulttuuriympäristöä kunnioittaen leikkipuistoksi nykyiseen muotoon. Aitoja ei tarvittu sillä maiseman korkeuserot ja järven puolelle laskeutuva pitkä rinne olivat yhdistelmä, jonka "vaarat" lapsikin tajusi. Mäkeä laskettiin rinteessä ja lumessa kahlattiin - mutta järjen kanssa. Pispalassa kasvaneet lapset oivalsivat jo silloin enemmän kuin Tampereelle muualta junalla tuodut päättäjät tänään osaavat.

Aitojen teossa on kunnioitettava Pispalan perinteitä: rauta-aita Pyykkipuistossa on RIKOS ja nimenomainen yllyke kiipeämiselle.
Perinteiset Pispalan aidat ovat joko säle- tai pulteriaitoja. Aidat yleensäkin olivat (ja ovat) turhia esteitä. Ne kaadettiin tai niiden yli kiivettiin jos niitä ilmaantui yhteisten, perinteisten kulkureittien esteiksi. Rinteisiin syntyneet oikopolut olivat perinnettä jälkeen tuleville.

Pyykkipuiston penkit: ne olivat ympäristöön sopivat, halkaistua paksua lankkua, tukevaa luonnonpuuta ja ympäristöön matalasti sovitettuina. Ne kestivät lasten leikit ja isommaksi kasvaneiden kiukunpurkaukset. Niillä oli hyvä istua.
Osa asukaskantaa on nykyään hienolaatuisempaa (?) - penkkien ei silti tarvitse olla. Sileä pinta penkissä riittää. Mikä vika on nykyisissä puupenkeissä? Nehän noudattavat perinnettä, ennen vihreät nyt punaruskeat. Kunhan ei vain olisi värivika syynä?

Kunnon pispalalaiset, pitäkää hyvistä perinteistä kiinni muuten koko alue muuttuu kylmänkovaksi ja tunteettomaksi. Osa Pispalaa on jo liian steriili: kielletään ja rajoitetaan liikkumista. Mäelle eksyvä kantapispalalainen tuntee itsensä melkein rikolliseksi tai ainakin tunkeilijaksi.
Ennen mäelle sopi melkein kaikki, eri kansallisuudet, huorat, juopot ja varkaat - mahtuivat kirkuvien kakaralaumojen sekaan.

Jospa päättäjät kerrankin kuulisivat mitä tämän päivän pispalalaiset pyytävät: EI AITAA PYYKKIPUISTOON! AITA ON LAPSILLE VAARALLISEMPI KUIN LOIVASTI LASKEVA NURMIRINNE.
Kesällä voi istuttaa vaika punaista happomarjaa rinteen yläreunaan - kuten ennen oli. Piikit estivät pieniä lapsia menemästä kasvirivistön läpi rinteen puolelle.