VANHAINKOTIEN PUOLESTA

Olen opiskeluaikanani tehnyt viikonloppu ja loma keikkaa  kotipalvelulle. Olin tuolloin 40-vuotias ja opiskelustani on kulunut jo 18-vuotta.

Jo tuolloin 1992 tein silmiin pistävän huomion siitä, kuinka moni pahasti dementoitunut vanhus oli ahdidtunut ja peloissaan asuessaan yksin omassa kodissaan. Vanhusten pelko yksiolon johdosta oli " käsin kosketeltava". Itse toivon, etten koskaan joutuisi tuollaiseen avuttomaan tilaan, jossa en enää voi olla varma siitä onko maailmassa enää muita ihmisiä, kuin minä, joka jossakin Suurelle Armolle sattuneessa epähuomiossa olen  unohtunut häneltä, ja näin ollen jäänyt yksin palloilemaan vanhojen huonekalujeni keskelle.

Olenkin tehnyt omalla kohdallani hoitotestamentin lapsilleni. Viimeinen tahtoni on, että he, huomatessaan voimieni ehtyneen, toimittaisivat minut keinutuoleineni Helisnummelle valmiiksi kaivetun haudan ääreen odottelemaan kuolemaa. Mukaani en toivo muuta, kuin riittävästi Elysee kuohuviiniä ja talven varalle lämpimän laatumakuupussin, johon he voivat  minut laittaa, ja sitten istuttaa takaisin keinutuoliin. Omaksi tehtäväkseni ei jää enää muuta, kuin toivoa, että kuoleman hetkellä keinumissuuntani olisi hautaan päin, jotta voisin näin onnistuneesti kupsahtaa haudan pohjalle. Loppu ei sitten enää olekkaan omissa käsissäni. Ainut toiveeni onkin, että yhteiskunta toimittaa, jonkun ystävällisen sielun heittämään päälleni muutaman Bob Cattin kauhallisen multaa, etten jäisi ympäristön hajuhaitaksi. Sehän on sentään etu yhteiskunnalle, etten jää muistuttamaan tuoksuillani vielä eläviä ja hyvässä kunnossa olevia nuoria ja keski-ikäisiä ihmisiä siitä, että jokaisen meidän matkamme pää on sama, vaikka nuoruuden illuusion sumuhuntu vielä pimittääkin näkömme siltä, kuinka rujoa, yksinäistä ja kipeää vanhuus loppujen lopuksi on.