Pohjois-Karjalan Prikaatin puolesta

Suomalaisen jalkaväen arvostus on vuosien saatossa rapistunut. Nykyään Puolustusvoimissa arvostetaan aselajijoukkoja. Jokainen aselaji kehittää omaa toimintaansa ja perustelee omaa tärkeyttään, mikä sinällään on hyvä asia pv:n suorituskyvyn kannalta. PV:n säästövelvoitteiden myötä alueellisten (eli pitkälti normaalin jalkaväen) joukkojen kehittäminen on jälleen suurin kärsijä. On totta, että keihään kärki on oltava terävä ja kilven on kiillettävä ulospäin. Valmiusyhtymät vastaavat tähän huutoon varmasti.

Todellinen puolustusvoimien selkäranka on jalkaväki. Panssarintorjunnalla ja kranaatinheittimistöllä vahvennettu itsenäiseen toimintaan kykenevä jääkärijoukko vastaa todellisuudessa maamme puolustamisesta. Tätä toimintaa asellajojoukot ovat vain tukemassa. Ratkaisutaistelut käydään valmiusyhtymien toimesta, kun alueelliset joukot ovat ensin kuluttaneet suurimman vihollisen voiman.

Pohjois-Karalan Prikaati tuottaa puhtaimmillaan juuri näitä elintärkeitä jalkaväkijoukkoja. Itseasiassa missään muualla ei enää tuoteta puhtaasti tähän toimintaan harjaantuvia joukkoja. Jalkaväkijoukkojen tuottamisen pitäisi jo sinällään antaa Pohjois-Karjalan Prikaatille koskemattomuus mietittäessä varuskuntien karsintaa.

Jos näiden säästövelvoitteiden jälkeen puhutaan vielä koko maan puolustamisesta, annetaan tyhjiää lupauksia. Vaikka maata ei puolusteta varuskunnasta, lähtee osaaminen, ammattitaito ja valmius Itä-Suomen puolustamiseen Pohjois-Karjalan Prikaatin lakkautuessa näiltä tienoilta pysyvästi.

Toivokaamme hartaasti, ettei jalkaväen arvostus kuollut kaikkien arvostaman Jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin mukana.