Adressi Sipilän hallituksen pakottavaa lainsäädäntöä vastaan

#1254: -  

Siitäpä juuri on kysymys ja siksi tällaiset typerät ehdotukset herättävät suuttumusta: kun ollaan todella joustettu (jo kauan, yleensä koko työuran ajan, enenevässä määrin) ja niin paljon, ettei enää pysty enempään, ellei aio peräti kaivautua maan alle. Minua on kuitenkin opetettu: ellet halua että ylitsesi kävellään, älä mene maahan makaamaan. Tämä on hyvä ohje tähänkin. 

Ei kukaan kykene joustamaan määräänsä enempää. Hoitajan työ nielee niin paljon fyysistä ja psyykkistä energiaa, että siitä ei jää kuin pieni siivu omaan elämään, jaettavaksi omille läheisille. Siitä on kyllä aiheellista maksaa edes sellainen palkka, että saa perheelle ruokaa. Työssään tulee melko tyhjiin imetyksi, mutta jos pystyy ruokkimaan vielä itsensä ja toiset, ehkä jaksaa?

Jos yhtään tietää, mitä hoitaja antaa itsestään yhden työvuoron aikana, käsittää senkin, että kun hän menee ja tekee sen päivänä, jona muu perhe jää aamulla nukkumaan - on siitä maksettava kunnollinen korvaus, jotta olisi mikään syy jättää ne omat ihmiset ja mennä. Sairaat on hoidettava joka päivä, hoitaja hyväksyy tämän,  se hänelle palkassa korvataan. Ellei, tulisiko kaikki tehtävä työ muuttaa sellaisiksi, että jokainen työskentelisi myös sunnuntaisin, kuinka moni suostuisi? 

Joku mainitsi raamatunvastaisuutensa näissä kommenteissa, oli sitä mieltä, että "raamatun voisi jo unohtaa", tai jotain sinnepäin.

Hänelle kerron, että hoitoalan sunnuntaitöissä ei ole kyse raamatusta. En puolusta uskoa tai vastusta sitä, yritän kunnioittaa eri vakaumuksia, antaa niiden olla - mutta sairaaloissa tehdään töitä sunnuntaisin ihan vain sen vuoksi, että sairaat eivät yhtäkkiä lakkaa tarvitsemasta hoitoa viikonloppuisin. Sepä olisi helppoa, jos potilaat voisi perjantaina unohtaa ja maanantaina palata asiaan. Sunnuntaityölle ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa, on pakko harjoittaa raadollista työvuorosuunnittelua, jolla taataan hoitohenkilökuntaa viikon jokaiselle päivälle. Sallisin silti sunnuntaivapaan niille, joille se on uskonnollisista syistä tärkeää.

Nyt keskustellaan kuitenkin Sipilän hallituksen ehdotuksesta alentaa sunnuntaityöstä maksettavaa haittakorvausta niin, että se vaikuttaisi palkkaan reippaasti yli sadan euron kuukaudessa.

Siihen ei ole työntekijöillä yksinkertaisesti varaa. Raskasta hoitotyötä nippa nappa jaksetaan vielä tehdä, koska sillä nippa nappa vielä tulee toimeen, kun jaksaa vain työskennellä ne monta viikonloppua kuukaudessa. Sunnuntailisät ovat se osa palkkaa, jolla eletään. Palkkakuitti, jossa ei ole lisiä, tarkoittaa pitkää kuukautta, jona aikana vain odotetaan seuraavaa. Aikahan sinänsä menee hyvin työssä, mutta muutoin tällainen taloudellinen paikoillaan seisominen ei edistä kansantaloutta. Palkkaus on niin matala, että lisät siihen ovat välttämättömät, toimeentulon kannalta.

"Haittalisä" kertoo puolestaan haitasta, jota sunnuntaityö aiheuttaa. Aiheutettua haittaa on yritetty palkanlisällä tähän asti kompensoida. Sunnuntaityö kapeuttaa sosiaalista elämää, kun ei voi olla vapaana silloin kuin toiset. Jää paitsi joulunviettoa, pääsiäisen hartautta, uudenvuodenjuhlintaa, ei pääse osallistumaan synttäreihin tai kihlajaisiin, ei pääse kastetilaisuuteen eikä paljon muuallekaan.

Olisiko Sipilä itse valmis nukkumaan sen aikaa, kun muu perhe on hereillä ja päinvastoin, ajatellen yötyöntekijöitä? Sen lisäksi, että hoitajat ovat useimmiten pakotetut sunnuntaisin työskentelyyn, on oikein muodikasta, erityisasiantuntijoiden keksimää terveellistä työrytmiä, muka...  määrätä hoitaja työskentelemään lisäksi kolmessa vuorossa, jolloin hän tekee sekä päivää, iltaa että yötä. Sen kokeneena, tiedän että raskaampaa ei voi olla. Ihminen pysyy sisäisen kellonsa kanssa sekavana jatkuvasti, milloinkaan ei saa rauhoittua olemaan missään ajassa, jatkuvasti on "joustettava" väkivaltaisesti oman kehon vaatimuksia vastaan. Tämä nyt ei liity sunnuntaihin erityisesti, mutta jokaiseen päivään hoitotyössä.

Vuorotyölisät on suunniteltu tätä kompensoimaan, vaikka haittaa ei voidakaan rahalla poistaa. Raha on kuitenkin välttämätön, jotta pystyy hankkimaan vuorotyöstä usein ennemmin tai myöhemmin aiheutuvan sairastumisen vaatimat lääkkeet, esimerkiksi.

Palkan alennus ei ole mahdollinen, ajatellen toimeentulemista, toistan. Ei myös sen vuoksi, että jo nyt hoitajat työskentelevät selkänahallaan, tietävät työskentelevänsä "huonosti" henkilöstön ollessa vedetty minimiin. Jos vielä palkkaa alennetaan, mistä sitten motivaatio, mikä sitten kompensoisi tästä aiheutuvaa jatkuvaa kärsimystä? Tervepäinen hoitaja nimittäin kärsii tästä suunnattomasti.

Hoitotyön suuri ongelma on, että mikään maailman hyvä tahto tai ammattitaito ei ole riittävä, kun osastollinen potilaita tarvitsee kipeästi apua heti, ja heitä on auttamassa vain muutama hoitaja. 

Esimerkiksi: Hoitaja ottaa vastaan lääkemääräystä ja neuvottelee lääkärin kanssa potilaan tilanteesta, toinen on mennyt antamaan lääkitystä ja happea hengenahdistuskohtauspotilaalle, kanslian ikkunasta näkyy lattialle virtsaava vanhus housut nilkoissa ja vaipat heitettynä lattialle, potilas soittaa kelloa ja anelee kipulääkitystä, vuodepotilas oksentaa päälleen ja lakanoilleen, saattohoitopotilaan omaiset tulevat ovelle hätääntyneinä ja odottavat apua, eräässä huoneessa alkaa soida palovaroitin... tällaiset yhtäaikaiset tilanteet, joita on,  jättävät liian usein ja liian monta potilasta, liian pitkäksi aikaa odottamaan yksin kipuineen, tarpeineen ja hätätiloineen, jolloin tilanteet ehtivät myös pahentua entuudestaan.

Kaikki, jotka asiaa tuntevat, tietävät, että tässä mennään alamäkeen, hoidon laatu on tällä tavoin koko ajan huononemassa kun ihmisiä ei ehditä auttaa ajallaan, riippumatta hoitohenkilökunnan tahdosta, ammattitaidosta tai asenteista. 

Tämän vuoksi on yhä vaikeampi saada ihmisiä alalle. En tiedä miksi tätä kerron, mutta kerron nyt kumminkin. Ehkä siksi, että toivon tämän päätyvän päättäjien tietoon ja ymmärrykseen. Että hoitoalalle työväen saaminen ei ole enää mitenkään takuuvarmaa, mutta aivan eri syistä, kuin mitä hallitus toistaiseksi kuvittelee.

Nuoria tai alasta tietämättömiä, onnistutaan sinne vielä "huijaamaan", etsitään kaikenlaista kivaa pikku piparnakkelia jolla puetaan työ olemaan kivaa, että kannattaa hakeutua tälle alalle, puhutaan ihmisläheisyydestä ja inhimillisyydestä -  mutta kun alan todellinen sisältö, kunnollisen työn tekemisen mahdollisuudet  ja reaalinen palkkaus heille selviää, nähdäänkin jo nopeita poistumisia alalta. Nuoret eivät ole enää yhtä joustavia, nöyriä tai tyhmiä ja liian kilttejä, mihin tahansa alistuvia, pelokkaita... niinkuin ollaan totuttu ajattelemaan, että hoitajat ovat. Että ne ylikiltit huolehtijanaiset ja pehmomiehet sydämellään, ihan vaan hyväntahtoisuuttaan, haluavat hoitaa toisia, uhrata sille monet oman elämänsä muut mahdollisuudet, mutteivät halua siitä mitään itselleen, suostuvat millaisiin tahansa työehtoihin, ovat yhä valmiit kaikesta tinkimään. ?

Kysyn meiltä hoitajilta ja kysyn hallitukselta: miten kauan luulette, että tällainen voi jatkua, vaikka jatkuisi ihan vain tällaisenaan, ilman muutoksia? Voiko tämä enää jatkua muuttumattomana, tai tulevatko ne muutokset jo väkisin, vaikkei kukaan niitä haluaisikaan? Miten kauan hoitajia vielä löytyy tällaisilla työn tekemisen ehdoilla ja jos vielä palkkaa käydään alentamaan?

Itse luulen, että ollaan aivan loppumetreillä ja sitten on jonkin muututtava radikaalisti, mutta toiseen suuntaan, kuin hallitus nyt kaavailee. Hoitamisen moraali rapisee väistämättä, kun hoitaja ei kestä jatkuvaa potilaan laiminlyömistä ja tarpeiden ohittamista, mihin hänet työssä jo nyt pakotetaan, kiireen ja resurssien puutteen vuoksi. Vaihtoehtona on kovettuminen ja tyytyminen huonoon hoitoon, siitä seuraava välinpitämätön ja passiivis-agressiivinen hoitotapa (sitä ei kai kukaan toivo?) tai alanvaihto. 

Kaiken tähänastisen vaivannäön mitätöinniltä se tuntuu, kun ehdotetaan palkan alennusta muka "kaikkien edun nimissä".

Hoitotyössä raatavat ihmiset eivät ole oikea kohde sille rankaisulle, mikä "tuhlaamisesta" nyt kansalle asetetaan. He eivät ole niitä, jotka olisivat ikinä päässeet tuhlailemaan. He ovat väärä kohde moraalisesti syyttävänsävyiselle "me"-puheelle, minkä mukaan  "kaikkien pitää osallistua". Hoitohenkilökunta tietää selkänahassaan osallistuneensa jo tuhanteen kertaan, olleensa jo niin joustava kuin voi olla, oikea matojen kuningatar ja kuningas, kaikkien mato-kollegoidensa kera, ei selkärankaa, mutta onhan kuvitellusti hyvä sydän. Ehkä se ei enää riitä. Ehkä tällaista kiemurtelua ei voi enää jatkaa. Täytyyhän meidän hoitajina yrittää pitää potilaidenkin puolta, eikä suostua kaiken lopulliseen rapauttamiseen.

Hallituksen on ehkä mietittävä tavoitteensa ja keinonsa uudemman kerran. Huonompi hoitaminen ja entistä vähemmät hoitajat, ei vaikuta järkevältä tavoitteelta.