Kuntakentän ääntä kuultava

Kuntakentän ääntä kuultava herkemmällä korvalla

Suomalaisen kansanvallan vahvan perustan muodostavat kansalaisten itsehallintoon perustuvat kunnat. Uuden hallituksen hallitusohjelmassa mainitaan pyrkimyksenä olevan kunnallisen itsehallinnon vahvistaminen. Tavoitteet, joilla tähän pyrittäisiin, ovat kuitenkin varsin epämääräisesti ilmaistuja. Kaiken lisäksi ne herättävät perusteltua huolta niiltä osin kuin konkreettisia ilmauksia on luettavissa. Sellainen on ennen muuta epämääräinen vahvan kunnan käsite.

Uuden kunta-asioista vastuullisen ministerin jo ensimmäisessä haastattelussa ilmaistiin tahto kuntien määrän olennaisesta vähentämisestä. On vaikea ymmärtää, miksi kuntien määrä olisi maamme kunnallishallinnon uudistamisen ensisijainen kysymys. Olennaisempi painopiste aloituksessa lausuttavaksi olisi ollut kuntien lakisääteisten velvoitteiden ja taloudellisten resurssien välisen epätasapainon korjaaminen. Siihen on valtiovarainministeriöllä jopa lakisääteinen velvollisuus, sillä kuntalain 8 §:n mukaisesti ministeriön on pidettävä huolta, että kuntien itsehallinto otetaan huomioon kuntia koskevan lainsäädännön valmistelussa.

Vaatimus kuntien määrän vähentämisestä julkisen talouden vajeen korjaamiseksi lepää kestämättömällä pohjalla. Kuntien menotalouden laajuudesta keskimäärin 90 % johtuu valtion kunnille osoittamista velvoitteista. Terveydenhuollon, vanhuspalvelujen, opetuksen ja muiden vastaavien lakisääteisten palvelujen tarjoamisessa velvollisuus säilyy samanlaisena kuntien yhdistyessäkin, koska palveluiden kysynnän perusta, asukkaiden määrä luonnollisesti säilyy entisellään. Tätä seikkaa ei julkisessa keskustelussa ja kuntien väitetystä tuhlailusta uutisoitaessa ole haluttu tuoda esille. Olennaisiin säästöihin voidaan työssäkäyntialueiden pohjaksi otettavassa kuntamallissa päästä ainoastaan rankalla palvelupisteiden keskittämisellä keskuskaupunkiin. Tämän seurauksena on kustannusten siirtäminen asukkaille pidempien ja aikaa vievempien palveluiden hakumatkojen johdosta. Kyse on merkittävästä yhteiskuntapoliittisesta kustannustensiirrosta, joka on jäänyt täysin sivuun.

Suomen Kuntaliiton toiminnan tarkoituksena on jäsenkuntiensa itsehallinnosta huolehtiminen. Tämä tulisi liiton johdossa pitää kirkkaana mielessä. Liiton linja ei voi olla puolueiden kulloisistakin päivänpoliittisista ohjelmista riippuvainen. Liitto ei myöskään voi olla eräänlainen valtiovarainministeriön sivukonttori, joka jäseniinsä päin siirtyy palvelijan asemesta isännän kuviteltuun rooliin. Olennaista on muistaa, että sen tulee joka hetki saada toiminnalleen kaikkien jäsenyhteisöjensä hyväksyntä. Vain näin se ja sen johto voivat puolustaa tarpeellisuuttaan.

Edellä kirjoitetusta johtuen saatamme tietoonne ja huomioon otettavaksi nämä laajan, erilaisista kunnista olevien kuntapäättäjäjoukon näkemykset. Hallitusohjelman kuntaosion konkretisoinnissa kehotamme valtiovarainministeriötä ja Suomen kuntaliittoa ottamaan vakavasti huomioon Suomen kunnallisen itsehallinnon vahvuuksien säilyttämisen uudistuksia valmisteltaessa. Sellaisia ovat ennen kaikkea kansalaisläheisyys, kansanvalta, kunnalliseen itsehallintoon kuuluvan erilaisuuden säilyttäminen, kaavamaisten ratkaisumallien välttäminen ja kuntien oikeus palvelujen toteuttamistavoista päättämiseen, yhteistyöjärjestelyt mukaan lukien. Kansalaisten palvelujen turvaamisessa tulevaisuudessakin kunnallisen itsehallinnon omavastuinen, alhaalta ylös nouseva aktiivisuus ja osaaminen ovat toimiva malli. Ylhäältä sanellut keinotekoiset hallintokokonaisuudet tappavat tällaisen aktiivisuuden. Kuntien, ja sitä kautta koko julkisen hallinnon toimintakykyisyys on turvattavissa ainoastaan saattamalla perustuslakivaliokunnan edellyttämä rahoitusperiaate täysimääräisesti voimaan. Vastuu peruspalveluiden turvaamisesta rahoituksellisesti on yhteinen.

Kuntien edustajien mielipiteille ja valmiudelle tarvittavaan yhteistoimintaan, myös suoraan kuntien ja valtion kesken, tulee varata kattava mahdollisuus tulla huomioonotetuksi uudistusten konkreettisessa valmistelussa. Esikuvia tällaisesta onnistuneesta yhteistyöstä löytyy runsaasti aiemmilta ajoilta (esimerkiksi vapaakuntakokeilu vuosina 1988 – 1996). Kunnallisen itsehallintomme tarpeellisten uudistusten toteuttaminen ei voi onnistua, ellei mukaan saada myös kuntayhteisöjen edustajien laajaa mielipidekirjoa ja osaamispanosta.