#32918: - Re: Re: Re: "Krooninen tartunta" ei ole ainakaan mikään tautiopin käsite...

Miten meningokokki tarttuu?

Ihminen on meningokokki-bakteerin ainoa isäntä, ihminen kantaa sitä nielussaan. Noin 10 prosentilla väestöstä esiintyy meningokokin oireetonta nielukantajuutta. Kantajuus kestää yleensä muutaman kuukauden. Läheinen kontakti on edellytys tartunnan saamiselle. Meningokokki tarttuu pisaratartuntana henkilöstä toiseen esim. suutelemalla tai yhteisiä ruokailuvälineitä käyttämällä. Elimistön ulkopuolella bakteeri kuolee nopeasti.

http://www.thl.fi/fi_FI/web/infektiotaudit-%20%20fi/meningokokki

#32961: - Re: Re: Re: Re: "Krooninen tartunta" ei ole ainakaan mikään tautiopin käsite...

Meningokokkitauti on säilyneiden tietojen mukaan yleistynyt selvästi 1800-luvun alussa. Epidemioiden ensimmäisiä kuvaajia olivat Gaspard Vieusseux (1746–1814) Sveitsissä vuonna 1805 sekä L. Danielson ja E. Mann Yhdysvalloissa vuonna 1806. Monissa Euroopan maissa tautia todettiin 1800-luvulla varsinkin sotilaiden keskuudessa. Suomessa oli Ahvenanmaalla pieni epidemia vuonna 1875 ja Klas Richard Sievers (1852–1931) väitteli vuonna 1886 epideemisestä aivokalvontulehduksesta Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa.

Tavallista laajempia meningokokin aiheuttamia epidemioita on esiintynyt monissa maissa 1900-luvulla. Irlannin Belfastissa tautiin kuoli 495 henkeä vuonna 1907, kaupungissa ja sen lähialueella yhteensä 631 henkeä. Skotlannissa tautiin kuoli samana vuonna 1018 asukasta, heistä 711 Glasgow'ssa ja 148 Edinburghissa. Tautia on ollut usein myös mm. Afrikan trooppisilla alueilla, varsinkin kuivien kausien aikana. Tshad-järven alueella vuonna 1938 esiintyneessä epidemiassa kuolleisuus oli 75 %. Sudanissa oli vuonna 1939 suuri epidemia, ja Nigerissä tautiin sairastui marraskuusta 1994 maaliskuuhun 1995 noin 8700 asukasta, joista noin 870 kuoli. Burkina Fasossa todettiin vuoden 1997 neljän ensimmäisen kuukauden aikana noin 20000 tapausta, joista noin 10 % kuoli hoidosta huolimatta. Myös naapurimaissa oli silloin runsaasti tapauksia.

Suomessa oli useita C-tyypin meningokokin aiheuttamia tapauksia vuosina 1973–1976. Epidemian päättymistä nopeuttivat vuodesta 1974 suoritetut laajat rokotukset lasten ikäluokissa ja puolustusvoimissa. Suomessa on ollut viime aikoina vuosittain noin 50 tautitapausta, joista useimmat ovat olleet erillisiä ja vain osa muutamien tapausten pienepidemioita. Aiheuttajina on ollut kolme eri meningokokkityyppiä, A, B ja C, yleisimmin tyyppi B. Vuonna 1995 todettiin yhden kuukauden aikana yhteensä 15 tapausta, joista yhdeksän neljässä eri varuskunnassa ja 6 muualla.

Meningokokkitaudin hoidosta ja ehkäisystä

Ennen bakteerilääkkeiden keksimistä meningokokin aiheuttama aivokalvontulehdus päättyi useimmiten kuolemaan. Tehokkaiden lääkkeiden puuttuessa yritettiin vaikka minkälaisia hoitoja, yleensä oireiden mukaisesti. Suomessa käytettiin ulkoisesti jopa harmaata salvaa (unguentum cinereum), joka oli bakteerin aiheuttaman kuppataudin lääke.

Simon Flexner (1863–1946) ja Jobling alkoivat hoitaa vuonna 1905 meningokokin aiheuttamaa aivokalvontulehdusta useammalla meningokokkilajilla 4–5 kuukauden ajan immunisoitujen hevosten seerumilla. He saivatkin kuolleisuuden laskemaan 90 %:sta noin puoleen. Robb sai samalla menetelmällä hyviä tuloksia Belfastissa. Meister, Lucius ja Brüning käyttivät samoin immunisoiduista eläimistä saatua seerumia. Ivy Mackenzie ja W. B. Martin käyttivät Glasgowssa 1900-luvun alussa hoitona sairaudesta toipuneiden ihmisten immuuniseerumia rohkaisevin tuloksin.

Ratkaisevaksi muodostui sulfalääkkeiden käyttöön otto 1930-luvulla. Niistä soveltuivat meningokokin aiheuttaman aivokalvontulehduksen hoitoon vuonna 1938 kehitetty sulfapyridiini ja vuonna 1939 kehitetty sulfadiatsiini. Sulfapyridiiniä käytettiin menestyksellä taudin hoitoon Afrikassa vuonna 1939 Sudanin suuren epidemian aikana. Sulfadiatsiini oli yhtä tehokas, mutta sillä oli vähemmän sivuvaikutuksia, minkä vuoksi sitä alettiinkin käyttää myös ehkäisevänä lääkkeenä meningokokin kantajien määrän vähentämiseksi. Aivokalvontulehduksen vaarallisuus väheni sulfalääkkeiden ansiosta ratkaisevasti, mutta toisaalta bakteerikannat kehittyivät vähitellen vastustuskykyisiksi niitä kohtaan. Jo 1960-luvun lopulta lähtien epidemiat ovat olleet lähes poikkeuksetta sulfavalmisteille vastustuskykyisten bakteerikantojen aiheuttamia. Sen jälkeen taudin hoitoon on käytetty penisilliinivalmisteita, kuten G-penisilliiniä ja ampisilliiniä, ja viime aikoina myös kefalosporiinijohdannaisia, kuten kefotaksiimia ja keftriaksonia.

Nykyään tauti on useimmiten hyvin hoidettavissa, mutta ongelmana ovat edelleen hoidon viivästyminen eri syistä ja joskus taudin toteamisen vaikeus. Sen vuoksi hoito on usein aloitettava vaarallisimman mahdollisuuden tai todennäköisen aiheuttajan mukaisesti, kunnes taudin laatu on selvinnyt.

Taudin vaarallisuuden vuoksi sairastuneiden meningokokkitautia sairastavan lähikontakteille annetaan yleensä estolääkitys, sillä usein noin 1 % heistä saa taudin. Estolääkkeenä käytetään nykyään siprofloksasiinia tai rifampisiinia. Sulfalääkkeet eivät enää tehoa meningokokkeihin ja penisilliini vaikuttaa nielussa oleviin bakteereihin huonosti.

Meningokokkeja vastaan on kehitetty rokotteita, jotka tehoavat parhaiten bakteerityyppeihin A ja C. Rokotteita käytetään epidemian uhatessa sairastuneiden lähikontakteihin havaitun tyypin mukaisesti. Ulkomaille epidemia-alueille matkustavilla sekä asevelvollisuutensa aloittavilla käytetään tyypeistä A, C, W135 ja Y valmistettua nelirokotetta.